(Tämä artikkelini on julkaistu viime syksyn (2021) uskonnonopettajien lehdessä Synsygus-lehdessä)
Sytytän tulitikun ja laitan tulen kynttilään. Panen pieneen saviastiaan kuivaa salviaa ja sytytän sen palamaan. Savu nousee ohuesti. Lämmitän rummun kalvoa liekin yläpuolella, annan savun puhdistaa sitä. Pesen savussa käteni, kasvoni. Nousen seisomaan itään päin. Lyön rumpua neljä kertaa, kutsun tuttuja henkiä ja muitakin, jotka auttaisivat minua tehtävässäni. Kysymys mielessäni, kaikki aistit avoimena, vastaanotan, odotan henkiä tulevaksi. Jatkan rummutusta, kapula lähtee viemään kättäni kiivaampaan rytmiin. Kutsun henkiä etelästä, lännestä, pohjoisesta, ylisestä ja alisesta, ja kaikista ilmansuunnista niiden väliltä. Vihellän, laulan, puhun ja liikun eri tavoin henkiä huhuillessani ja heidät tavatessani. Rummutus sujuu kuin itsestään. Näen voimaeläimeni tulleen.
Yllä oleva kuvaus kertoo valmistautumisestani shamanistiselle matkalle. Shamaanin matka on osa shamanistista parannusrituaalia, jonka osina ovat valmistautuminen, matka ja paluu. Shamaania on tutkimuksissa kuvattu matkantekijäksi. Hän on henkilö, joka muuttaa tahdonalaisesti tietoisuuttaan, menee henkimaailmaan ja tuo sieltä parannusta tai neuvoa sitä tarvitsevalle. Lähtökohta shamaanimatkan tekemiselle on se, että shamaanilta on pyydetty apua.
Shamaani-sana tulee siperialaisen evenki-kansan sanasta sha-man, ’hän, joka tietää’, ’hän, joka näkee.’ Sana on siirtynyt tutkijoiden kautta yleisesti tarkoittamaan samankaltaisia riittejä suorittavia henkisen alueen erityisosaajia. Kaikilla ihmisillä on kyky nähdä shamanistisesti, toisin sanoen tehdä shamanistisia matkoja, mutta vain harvoista tulee shamaaneja. Shamaanit ovat halutessaan yhteydessä henkimaailmaan, ja shamaani onkin shamaani vain shamanoidessaan. Shamanistisen matkan alussa on aina henkien kutsu.
Shamaanin matkakumppanit ja kulkuneuvot
Uskontotieteen tutkija Mircea Eliade kutsui shamanointia ekstaasitekniikaksi. Hänelle se oli jopa shamaanin muista uskonnollisista toimijoista erottava piirre. Tämä käsitys on myöhemmin muuttunut, ja nykyisin shamanoinnin – ainakin uusshamanistien keskuudessa – sanotaan tehtävän lievän transsin aikana. Sille on ominaista, että shamaani on matkallaan meidän ihmisten todellisuudessa ja henkimaailmassa yhtaikaa. Hän on molemmissa läsnä ja tietoinen mitä niissä tapahtuu. Yleensä ihmiset joko makaavat lattialla toisen shamaanin rummuttaessa häntä matkaan tai hän itse seisoo tai tanssii yhtaikaa rummuttaessaan.
Kun shamaani tekee matkan keskiseen, hän on yhtaikaa tässä ihmisten maailmassa ja henkimaailmassa. Silloin shamaani lähtee hakemaan vastausta johonkin kysymykseen kulkemalla jonkin henkien askel askeleelta ohjaaman reitin ulkona, yleensä luonnossa. Tämän päätteeksi voi shamaani tehdä toisen henkimaailman matkan sisällä kulkien saman reitin uudestaan ja kysyen näkemiensä asioiden henkistä olemusta tai ’kasvoja’. Joskus tämä tehdään samanaikaisesti, kun shamaani tekee rituaalin tai ohjaa henkioppaittensa avulla seremoniaa, johon toki ohjeet on voitu hakea jo aiemminkin.
Valmistautuessaan matkaan shamaani siirtyy henkimaailmaan esimerkiksi tanssin, rummutuksen tai laulamisen avulla. Rumpu on shamaanin matkakumppani ja jopa kulkuneuvo. Se on usein hänen voimaeläimensä, joka vie hänet henkimaailmaan ja opastaa häntä siellä kulkemisessa. Shamaanit ovat kuvanneet rummun pauketta esimerkiksi voimaeläimensä kavioiden tai sorkkien ääneksi matkan aikana. Matkalla shamaani tapaa myös muita henkioppaita tai voimaeläimiä, jotka kuljettavat häntä tarvittavaan paikkaan tai tekevät hänen kanssaan esimerkiksi potilaalle parannusta jo matkan aikana. Samoin yliseen siirtymisessä shamaanilla saattaa olla apulainen, ’taxikuski’, joka vie hänet sinne.
Henkimaailman maantiedettä
Shamaanin matkan kohde on henkimaailma, mutta minne shamaani siellä lopulta päätyy, on harvoin ennalta tiedossa. Se on yksi syy sille, että henkioppaan mukanaolo on aina välttämätöntä. Shamaanimatkalle ei lähdetä koskaan yksin, vaan aina jonkin henkisen oppaan tai voimaelämien kanssa. Vain kokeneemmat shamaanit saattavat jo kohdatessaan potilaan aavistaa, minkälaisesta matkasta on kysymys.
Henkimaailma on monikerroksinen, yleensä puhutaan kolmesta kerroksesta, kuten suomen kielessä alisesta, keskisestä ja ylisestä. Alisessa asuvat voimaeläimet ja parantamiseen liittyvät oppaat ja opettajat, keskinen on tämän ihmisten asuttaman maailman henkinen puoli ja ylisessä asuvat opettajat ja muut viisaat. Jokainen näistä kerroksista voi olla vielä monikerroksinen ja niistä voi siirtyä toisiinsa. Aliseen mennään yleensä tunnelin kautta, joka voi olla pitkä tai lähes huomaamamaton. Tunnelin toisessa päässä alkaa alinen, joka on maisemaltaan hyvin maapallon ympäristön kaltainen. Ylinen on pilvien yläpuolella ja sinne siirrytään puiden latvasta ylöspäin hyppäämällä, lentämällä tai vaikkapa tikapuita pitkin. Tavat ja mahdollisuudet siirtyä yliseen ja aliseen ovat moninaiset. Joissain kulttuureissa shamaanit siirtyvät näihin tiettyjen pyhien paikkojensa kautta, tai yhdellä shamaanilla voi olla myös monia erilaisia paikkoja siirtyä näihin, mikä liittyy myös hänen tehtäväänsä shamaanina.
Jos shamaanilta on tultu pyytämään parannusta, hän lähtee yleensä aliseen. Keskisestä löytyy neuvoja arkipäivän kokemuksiin ja ylisestä ohjeita ja opetuksia. Tämä on tietenkin yksinkertaistettua ja voitaisiin puhua ’peukalosäännöistä’. Jokaisen shamaanin henkimaailma ja siellä liikkuminen on yksilöllistä, mutta toki jotain yhdistäviäkin piirteitä löytyy. Ihmiset näkevät ja kokevat matkan eri tavoin, se on moniaistinen kokemus, ja henget puhuvat ihmiselle tavalla, jolla hän sen parhaiten ymmärtää. Toisille matka on kuin visuaalinen elokuva, toiset tuntevat värejä, osa kuulee selkeästi puhetta tai näkee kirjoituksia. Yleensä matkat ovat kaiken tämän sekoitusta.
Henkimaailmalla on oma maantieteensä. Kaikissa kerroksissa on omia paikkojaan ja niihin johtavia reittejä, joita shamaani vähitellen oppii tuntemaan matkojensa aikana. Siellä on myös kansantarinoista tai uskomuksista tuttuja paikkoja, kuten omilla shamaanimatkoillani olen käynyt muun muassa höyhensaarilla, elämän–kuoleman virralla tai muinaisella Atlantiksella. Henkimaailmassa on erilainen aika kuin ihmisten maailmassa. Siellä voi liikkua hetkessä vuosisatoja tai joskus henkimaailmassa nähdyt enteet tapahtuvat vasta vuosia myöhemmin omassa todellisuudessamme.
Se, kenet tai mitä shamaani matkallaan kohtaa tai missä hän henkimaailmassa kulkee, riippuu täysin hänen kysymyksestään. Matka on kokonaisuudessaan vastaus shamaanin henkimaailmalle esittämään kysymykseen, hänen tehtäväänsä. Tuota kysymystä tulee joskus esittää matkalla monta kertaa monille eri oppaille. Shamaani on kuin elävä kysymys henkimaailman siihen vastatessa. Matka on kuitenkin vastaus avun tarvitsijalle, ei shamaanille. Shamaani saattaa kuitenkin saada hengiltä ohjeita, mitä hänen tulisi auttaa avun tarvitsijaa, esimerkiksi parannusrituaaleissa. Myös niiden ytimessä on shamaanin matka.
Mutkitteleva polku metsässä
Henkimaailma on shamaanille tosi, samoin siellä tapahtuneet asiat. Kyse ei ole uskonnosta, uskomusjärjestelmästä tai uskomisesta, vaan kokemisesta ja kommunikoimisesta. Shamanismi tai pikemminkin shamanius perustuu animistiseen maailmankuvaan, jonka mukaan kaikki on elävää ja yhteydessä toisiinsa. Siksi kaiken kanssa voi kommunikoida, mihin shamanistinen tekniikka eli shamaanin matka perustuu.
Shamanismi ei ole vain kysymistä ja vastauksen saamista. Onkin sanottu, että shamanistinen tekniikka on vasta alku, oleellista on, mitä hengiltä saadulla tiedolla tai voimalla tekee. Shamaani on ihminen, joka ymmärtää kaiken elävän yhteyden ja toteuttaa tätä ajatusta myös elämässään. Tämä toteutuu jo kysymyksen muotoilussa, joka on hyvä aloittaa sanoilla: ”Mitä minä voisin tehdä, jotta…?”
Saadessaan neuvon se tulee myös toteuttaa, vasta silloin kokee, miten henkien apu ja shamaanin välittämä voima toimii. Voimaa voi olla elämää kannattelevaa, parantavaa voimaa, tai alistavaa valtaa. Parantava shamanismi perustuu ensin mainittuun. Myös sairauksissa on kyse tasapainosta: ihmisessä on joko liikaa jotain tai liian vähän. Useimmiten shamanistinen parannusrituaali on niin sanottu voimaeläimen tai sielun palauttaminen. Siinäkin palautetaan jotain, mikä kuuluu ihmiselle, mutta on jostain syystä lähtenyt pois. Shamaani on näin parantavan voiman välittäjä. Hän on parantaja ja tasapainon tuoja.
Shamanistisen matkan ohella mielestäni toinen tärkeä kulkemisen ajatus kuvaa hyvin shamaanin elämää. Se on shamaanin polku, jolla ymmärrän sitä, miten ihmisen oma elämä ja toiminta toteuttavat henkimaailmasta saatuja ohjeita ja henkien kanssa käytyjä keskusteluja. Tätä keskustelua shamaani käy shamaanimatkan aikana, mutta myös muuten elämässään siinä, miten hän kohtelee kaikkea muuta elävää, toisin sanoen kaikkea ympärillään. Tietoisuus tästäkin muuttuu shamaanin kokemusten mukaan: jokaisen shamaniutta harjoittavan polku on erityinen, hänenlaisensa.
Itselleni on ollut tärkeää oivaltaa, että emme tee tätä elämän matkaa yksin, vaan kaiken muun kanssa.
Kirjoituksessa käytetyt lähteet löytyvät artikkeleista:
Hytönen-Ng, Elina ja Jaana Kouri 2020. Rumpu nykyshamanismissa – Tapaustutkimus luontoyhteydestä. – Hybris – Tiedelehti 1/2020 Luonto. https://hybrislehti.net/rumpu-nykyshamanismissa-tapaustutkimus-luontoyhteydest.
Kouri, Jaana 2020. Matka henkimaailmaan ja takaisin – Nykyshamanismi kuvittelun tekniikkana. – Aila Viholainen, Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki (toim.), Kuvittelu ja uskonto – Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Näkykynä 