Tammentaimi

Yksi asioista, mikä ihmisen tulisi tehdä elämässään, on istuttaa puu.  Tein sen tänään. Kuljin pienen tammentaimen kanssa ja mietin, missä sen olisi hyvä kasvaa. Pihamme on melko täynnä. Siellä, missä on tilaa, on lähellä suuria koivuja. Ne vievät veden. Päädyin kuitenkin avonaiseen paikkaan koivun ja … Jatka artikkeliin Tammentaimi

Ei tule mitään

Tänään oli yksi niistä päivistä, kun kirjoittamisesta ei näytä tulevan mitään. Ja kuinka mones jo peräjälkeen?  Kuin artikkeli ei antaisi kirjoittaa itseään. Eikä ole kyse edes päivistä vaan jo kohta viikoista. Mitä ikinä voikaan sattua taivaan alla, sattuu juuri paperin ja minun välissäni. Toisaalta tiedän, … Jatka artikkeliin Ei tule mitään

Uni johon heräät

Yksi lapsuuteni suurimmista peloista oli se, että herään aamulla toiseksi ihmiseksi. Olisin mieleltäni sama kuin nukkumaan mennessä, mutta ruumiini ja ympäristöni olisivat jonkun toisen. Niinpä en iltaisin uskaltanut ummistaa silmiäni lainkaan.

Outoon ruumiiseen heräämisen teema on käytetty myös kirjallisuudessa. Virginia Woolfin läpimurtoteos Orlando (1928) kertoo nuoresta aatelismiehestä Elisabethin ajan Englannissa. Kolmikymppisenä Orlando vaipuu uneen kokonaiseksi viikoksi. Herätessään hän huomaa muuttuneensa naiseksi, mutta hänen mielensä ja persoonansa ovat kuin ennen.

Runoilija Jysky Ihalainen sanoi minulle joskus, että runoilija kirjoittaa samaa runoa koko ikänsä. Näen myös itseni kietoutuvan samankaltaisten teemojen ympärille. Yksi niistä on unen ja todellisuuden suhde.

Joitain vuosia sitten tutustuin tiibettiläiseen unijoogaan. Siinä pyritään olemaan unennäön aikana tietoisia siitä, että nähdään unta. Tekniikan avulla voi käyttää nukkumista ”todelliseen heräämiseen”. Tiibettiläisessä perinteessä onkin unijoogaa hyödynnetty henkisen kehityksen apuvälineenä.

Tiibettiläisen bön-tradition lama Tenzin Wangyal Rinpoche kirjoittaa kirjassaan Tiibettiläinen unijooga, että ”mikäli ymmärretään aidosti ja syvällisesti kaiken olevan unta, voidaan vapautua virheellisestä havainnointitavasta eli vapautua samsaran unesta, jossa mielikuvituksen sepittämät asiat otetaan todesta”. Ajatus kääntää todellisuuden uneksi ja unessa harjoitellaan ”selkounta”.

IMG_6704 (2)

Menemättä yksityiskohtaisemmin tuon tekniikan perusteisiin, mielestäni se on mielenkiintoinen siksi, että tuon ”oivalluksen myötä ollaan väistämättä tietoisesti läsnä hetkessä, sillä mitään muuta ei ole olemassa”. Luulisin, että lapsuuteni painajaiset johtuivat siitä, että aloin kokea, vaikken vielä ymmärtää, ihmisen osaa syntyä johonkin ruumiiseen.

Olen viime aikoina kokenut oman ruumiini kodikseni. (Erityisesti olen aina pitänyt omista jaloistani. Se ei tarkoita, että pitäisin siitä, miltä ne näyttävät, vaan siitä, miltä ne tuntuvat.) Taidan olla siinä kohdassa elämänkiertoa, että palaan takaisin siihen lapsuuden kehokäsitykseen, mikä minulla oli ennen kuvaamiani painajaisia. Ennen kuin mieleni painajaismaisesti irtosi ruumiistani jonnekin ihan muualle, painajaisissani toisiin ruumiisiin.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää – sananlasku voidaan lukea tästäkin näkökulmasta.

Eikä siinä kaikki. ”Se, että ollaan jatkuvasti täysin tietoisia valveilla oltaessa”, Tenzin Wangyal Rinpocheon kirjoittaa, ”on paras menetelmä saavuttaa tietoisen unennäön kyky.” Eikä hän puhu tuossa ainoastaan nukkuessa tapahtuvasta unennäkemisestä.

Uni ja valveillaoleminen ovat peilikuvia. Parhaimmillaan sitä näkee itsensä katsomassa itseään peilistä. Ja herää.

 

 

 

 

 

 

Tyhjästä nyhjäisty blogi

Alle kaksikymppisenä paastosin kymmenen päivä ajan. Kolmas päivä oli hankalin. Neljäntenä helpotti, viidentenä alkoi se, mitä nykyään sanotaan flowksi. Sen jälkeen päivät kuluivat huomaamatta ja lopulta ei olisi halunnut alkaa syömään lainkaan. Ensimmäinen raastettu omena oli syötävä puolipakolla.

Olen nyt marraskuun blogihaasteen – blogi päivässä – alkusuoralla. Blogit ovat tulleet melko vaivatta, mutta tänään mietin, mistä kirjoittaisin ja tyhjästä päästä ei vastausta kuulunut. Päivän tapahtumia, tuntoja kelatessani en löytänyt yhtäkään, jota olisin halunut itsekseni penkoa. Ryhdyin miettimään blogin kirjoittamista itseään.

Blogihaaste antaa raamit kirjoittamiselle. Kirjoitan, koska olen luvannut itselleni kirjoittaa. En jätä paastoa kesken, en haastetta. Ilman sitä saattaisi mennä viikkoja ilman yhtään paperin viereen itsekseen pysähtymistä. Lähdin blogihaasteessa prosessiin, jonka tulosta en tiedä. Tartuin siihen kirjoittaakseni tietyllä tavalla enemmän, tai edes jonkin verran.

Kirjoitan päivittäin muutenkin. Tutkimustekstiä, sähköpostiviestejä, somepäivityksiä. Päivät ovat iltaisin nopeasti ohi. Pakkoblogi pysäyttää paperin eteen. Blogin kirjoittaminen ei ole mitä tahansa kirjoittamista.

IMG_5778
Islamilaisessa taiteessa elollisten olentojen, kuten ihmisen ja jumalan kuvaaminen on kiellettyä. Kuvat nähdään esteenä sille, että ihminen tuntee jumalan näkymättömän läsnäolon. Tämä hevonen on tehty kalligrafialla, kaunokirjoituksen taiteella.

Blogi on paljolti tyhjästä nyhjäisemistä. Iltapuhdetta tai käsityötä. Luot sanoilla silmukoita, joihin ajatukset kasvavat. Juoni kulkee kuin lanka silmukoissa, pitää tekstin koossa. Ilta illan istumiselta työ valmistuu. Blogin kirjoittamisessa ei ole neuleohjetta, ei tietoa valmiista työstä. Sen tietää vain sen tehtyään.

Luovassa kirjoittamisessa jo klassiseksi esimerkiksi ovat tulleet niin kutsutut aamusivut. Ensimmäiseksi aamulla kirjoitat kaksikymmentä minuuttia kynää paperista nostamatta. Kolmen viikon ajan. Kirjoittamaansa ei saa lukea kuin jakson loputtua, jos silloinkaan. Kirjoittamisesta tulee jotain muuta kuin tuote. Sen tarkoitus on avata sanojen lukot, ajatusten vallit vapaan flown tieltä.

IMG_5777
Blogin yläosassa olevassa kuvassa oleva hevonen onkin osa tätä kirjaimin taiteiltua tarinaa.

Aamusivut kirjoitetaan tahallisesti aamulla. Yön jälkeen alitajunnasta pulppuaa tekstiä, ja jos ei, voi aloittaa vaikkapa uniensa dokumentoinnista. Minua kiinnostaa tällä hetkellä ei niinkään unien tutkailu vaan (niiden) tietoinen näkeminen, myös päiväsaikaan. Kirjoitan blogeja kuin iltasivuja. Se on minulle myös väline tajuta oma tapani nähdä, kokea, muistaa. En jatka: todellisuutta, sillä sen tietynlaista olemassaoloa en lähde allekirjoittamaan.

Blogihaasteeseen ryhtyessäni olen lähtenyt haastamaan tuntematonta prosessia: miten minulle tässä käy? Samoin kuin paastossa odotan flowta, kun teksti lähtee kulkemaan itsestään. Mutta se ei tapahdu, ellen kirjoita.

 

Aallonharjalta

Lokakuun keskiviikkoiltoina olen työpäivän jälkeen noussut pyörän satulaan ja polkenut Aurajoen sivua pitkin Forum Marinumiin.  Sen kotisivut kertovat merikeskuksen miljöön yhdistävän  kaupunkikulttuurin ja merellisyyden: ”Täällä joki päättyy ja tästä alkaa meri”. Merelliset aiheet ovat olleet Aallonharjalle eli AHA:n Studia Generalia -luentosarjan sininen juoni. Sen nimenä onkin ollut Muutoksen tyrskyjä ja kotirannan maininkeja.  Aallonharjalle on Turun yliopistossa toimiva mereen tai muihin vesistöihin liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorio.

Aurajoen mainingit eivät jalkoja kasta, mutta silti olen melkein jokaisella kerralla saapastellut sisään sateesta tai muuten märästä alkuillasta. Merellisyys tunkee ovista sisään.

Ensimmäisenä luentoiltana Simo Laakkonen ja Tuomas Räsänen olivat koonneet alustuksensa yhteen oivaltavasti tuomaan iloisen uutisen meren paranevasta tilasta. Olikin lohduttavaa kuulla öljykatastrofien vähentyneen huomattavasti viimeisten kymmenien vuosien aikana. Jokin vähenee, jotakin voimme käsittää mustan mönjän jälkeen. Tosin öljy- ja kemikaalialukset yhä pesevät laittomasti tankkejaan merellä.

sumu

Seuraavana keskiviikkona Lauri Kaira heijasti alustuksensa tueksi Ruuman seinälle näyttävän kuvakavalkadin1900-luvun alkupuolen purjeveneitä ja Henrika Hopeavuori kertoi yksittäisten purjehtijoiden näkemyksistä merellisestä ympäristöstään. Mieleeni jäi erityisesti se, miten purjehtijat kuvasivat veneitään kuin eläviä olentoja. Sen tunnistan itsestänikin. Kutsumme perheemme puista luotsivenettä mamma Sjögreniksi. Kun vietimme sen satavuotiskesää, kiersimme pitkin Lypyrtin kylää ja tarjosimme pullakahvit mökkilaitureissa. Paatin piitan päällä oli ruusukukkainen kangas, kuin mamman lanteilta heitetty esiliina.

Kirsi Keravuoren ja Kirsi Sonck-Raution yhteinen teema oli Talonpoikaislaivurit ja kalastajat merellä. Alustukset kertoivat  elävästi eri aikojen ammatinharjoittajista. Toisaalta talonpoikaislaivureiden kirjeenvaihto kuvasi yksityiskohtaisesti kauppaa rannasta rantaan ja lastien sisältöä ja toisaalta lähimenneisyyden kalastajien kertomukset ja valokuvat esimerkiksi talvinuotalla olosta toivat vahvasti esiin merestä elämisen edellytyksiä. Meri antaa ja sieltä on rannalla eläjät myös osanneet ottaa. Yleisön keskustelussa kuului kaiho katoavia ammattitaitoja ja jäätalvia kohtaan.

Reetta Sippola ja Otto Latva kertoivat erilaisista käsityksistä, mitä 1700- ja 1800 -luvuilla oli valtameren syvyyksistä – miten sitä kuvattiin taiteessa ja miten se tuli esiin   kirjallisuudessa ja muussa kulttuurissa. Miten käsitys pimeästä vedenalaisuudesta sai tilalleen kuvauksia mitä kummallisimmista olennoista tai vedenpäällistä maailmaa vastaavasta vedenalaisesta valtakunnasta.

Kylästä

Viime keskiviikkona pidin itse alustuksen Katriina Siivosen kanssa kulttuurisesta kestävyydestä meren äärellä. Toin oman tutkimuskohteeni Lypyrtin muistitietoprojektin aineistosta haastattelulainauksia.  Mitä tarkoittavat säittenriita tai vasikannahkajää? Ympäristöön liittyvä kokemuksellinen tieto siirtyy kieleen ja vuodenaikojen nimityksiin. Pohdimme paikallisen tietotaidon ja saaristolaisuuden erityispiirteitä. Meren suuruutta ja arvaamattomuutta kunnioitetaan eri tilanteissa, eri tavoin huomioiden eri vuorokauden tai vuoden aikoina. Kunnioitus ei tosin aina ole riittänyt ekologiseen kestävyyteen.

Ylihuomenna on vuorossa viimeinen luentosarjan ilta. Ulla Kallberg ja Sari Mäenpää alustavat aiheesta Miehet ja naiset meritöissä. Illat ovat pimenneet. Satamaan lähtö vaatii yhä enemmän. Jokin saa kuitenkin lähtemään, ehkä se miten koen kotikaupunkini  olevan veden äärellä, kohdassa mihin joki päättyy ja meri alkaa. Ja muutoksen tuovat tyrskyt.

 

Käännekohtia

Istun Ihalan kansakoulun ensimmäisen luokan lattialla. Olen avannut oven ja ottanut siististä vihkopinkasta itselleni vihon, ehkä kaksi.

Muistoni viidenkymmenen vuoden takaa on jäänyt mieleeni erityisesti siksi, että otin vihot ilman lupaa. Ilmeisesti jäin heti rysän päältä kiinni, mitä en muista. Ehkä vanhempani ihmettelivät kotona uusien vihkojen pinoa kirjoituspöydälläni.

Se oli ensimmäisiä tapauksia elämässäni, jolloin opin ymmärtämään, että kaikki tavarat maailmassa eivät ole kaikkien ihmisten yhteisesti käytettävissä. Vähän samantapainen muistoni on siitä, miten alle kouluikäisenä tein kävelyretken sallittua reviiriä kauemmas. Tervehdin iloisesti kaikkia kävelytiellä vastaantulevia ihmisiä. Kotiin palattuani isosiskoni läksytti minua ja opetti, että vain tuttuja tervehditään.

Näitä riittää. Olen oppinut itsestäni sen, että elämäni jotkin käännekohdat ovat nimenomaan niitä, joissa olen joutunut törmäämään yhteisön toiminnan edellytyksiin. Ne ovat minulle olleet myös asteittaista oman rajattoman maailmankuvan muokkautumista sääntöjen, odotusten ja toisten ihmisten huomioimisen yhteiskunnaksi.  Nuo käännekohdat ovat tehneet minut osaksi ihmiskuntaa. Ja vähitellen ymmärtämään, että teoillani saatan myös vahingoittaa muita ihmisiä. Olen oppinut, että säännöt suojelevat ihmistä myös häneltä itseltään.

Kaikki näistä käännekohdista eivät ole olleet miellyttäviä. Voisi rajusti sanoa, että sinisilmäisyyden tilalle on tullut realismi, todellisuuden taju.

IMG_4896

Ajoittain hyppään tieltä kiviaidan yli metsän puolelle. Muistelen hetkiä toisin. Historiantutkimuksessa on jo totuttu ajatukseen historian uudestaan kirjoittamisesta. Tämän päivän näkökulmasta voidaan menneisyyttä tulkita toisin kuin aiemmin. Käännän katseeni uudestaan muistooni. Mitä olinkaan näpistelemässä? Vihkoja, ilmeisesti minulla oli jo silloin valkoisen paperin täyttämisen vietti.

En kuitenkaan lähde syyttelemään kasvattajiani tai oikeusjärjestelmää elämäniloni typistämisestä. Punon molemmat juonet yhteen ja katson, millaiselta lettini näyttää. Osallistuin muutama vuosi sitten kirjoitusterapian kurssille, jonka aikana kirjoitimme kuukausittain eri vaiheita elämästämme. Silloin mieleeni tuli eri tapahtumia, eri muistot nousivat merkityksellisiksi kuin mitä nyt. Mietinkin, josko lähtisin jälleen tuolle kurssille.

Kun karkasin kotipihastani, päälläni oli oranssi mekko, jossa olivat pienet taskut. Kuva tarkentuu. Mitä tapahtui noiden käännekohtien jälkeen? En ollut enää sama tyttö, vaan elämääni tuli uusia asioita: aloin täyttää vihkojen ruutuja kirjaimilla. Muistan hyvin vielä aakkosista U:n olleen erityisen hankala. N:n ja A:n viivat sai suorina vedettyä pisteestä pisteeseen helpommin. Ja miten hyvältä tuntui osata kirjoittaa oma nimi, vaikka J:n kaaren saaminen sujuvasti kiinni pystyviivaan ei aina onnistunutkaan.

 

 

 

Marras

Syksyisin näinä päivinä alkavat lehtikasat olla läpimärkiä, muutaman kerran jäätyneitä ja taas sulaneita. Ne haisevat mädältä, martaalta. Päivät ovat kosteita, ilmassa on pimeää, varjot laskeutuvat, lähentelevät, makaavat maassa, ovat martaassa. Marras painaa, väsyttää, tekee raskaaksi.

Marras ei ole vain vuodenaika tai sen ilmiö. Sillä on painava paikkansa ihmisen sydänalassa. Se ahdistaa, masentaa, se vetää kohti maata. Se on ikävä paikkaan tai aikaan, jonne ei voi päästä. Se on vääjäämätön, sitä ei voi väistää. Se on pahanolontunne, joka ei jätä rauhaan. Se on surtava, sille on antauduttava, annettava lihan tihkua, itkeä.

Kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä on kutsuttu suomen kielessä aiemmin nimityksellä marras. Wikipedian vikkelä päättely ilmoittaa martaat kuolleiden sieluiksi, pian kuoleviksi ihmisiksi tai kuoleman ennusmerkeiksi.

Kun näin sanaillaan, kuolema paketoituu siististi sanoihin. Kuolema kuulostaa hyvin kaukaiselta, joltain, joka on kauempana kuin mihin omat ajatukset yltävät, tai se on turvallisen kaukana, toisessa ihmisessä tai menneessä maailmassa, jolloin ihmiset uskoivat johonkin, jonka voimme käsittää nykyään pois.

Martaassa on jotain oleellisen inhimillistä. Marras on kärsimys. Se tuttu tunne, joka ei häviä. Martaan vainuaa ihon alla. Se koskettaa ja tekee minusta ihmisen, se on tunne ruumiista ajassa.

Marras on suo ruumiin maisemassa. Se kätkee kauniisti sisäänsä, hiljentää yö yöltä, itkee lapsen uneen ja pakkaseen vesien juoksun.

Marras muistuttaa. Se tuo mieleeni menneet syksyt, lokakuut ja hidastavan marraskuun, joka kävelee kerran vuodessa tiellä vastaan. Ja ohittaa sinut sanattomasti.

Marras on kuolema, laho puussa, viiva kivessä, pysähtynyt tulen kuva, kuivunut havu. Jos kuolema on jokin, marras on ominaisuus ennen sitä.