Onnen liikahduksia

Korona on maailmanlaajuisesti allekirjoitettu, globaalin ja lokaalin viruksen tartuntaketjuillaan yhdistävä pandemia. Elämme onnetonta aikaa. Sen läsnäolo on totta siellä ja täällä, muttei ole vielä fyysisesti ulottunut minuun.

Korona-aikana tai sen vaikutuksesta olen kokenut joitain hetkiä, joita nimittäisin lähes huomaamattomiksi onnenhetkiksi. Olkoon tämä niitä tarkasteleva minitutkielma, joka jatkuu, yhteenvetoa ei ole.

Onnenonkija

Globaali vyörre vaikuttaa omaan elämään, se on aikaansaanut muutoksia. Kun on ollut etätyössä omissa oloissaan ja tutuissa paikoissaan pitempään, on myös ehtinyt kokea onnen verkkojaan. Ei jokapäiväistä vaihtelua työhuoneen, koneiden, tuolin, tilan ja kodin eri työpisteiden välillä, ei arkisia reittejä kodista työpaikalle joogaan pyörällä.

Onnenlahja

Suuren osan ajasta olen viettänyt saaressa, joka on yleensä ollut kesäpaikkamme. Nyt se oli lähes pääasiallinen asuntomme jo yli puoli vuotta. Vaikka samoissa nurkissa nuhjaaminen on välillä ahdistavaakin, pienen pakonkin edessä ovat monet korona-aikana pistäneet pihansa ja talonsa kuntoon, tehneet keittiöremontin tai siivonneet kirjahyllynsä. Itse olen onnenkantamoinen: lähiympäristönäni oli meren ympäröimä saari.

Onnen lintukoto

Samassa saaressa oleminen on tuntunut painovoimana hetkiin maadoittumisessa. On tullut tehtyä, urakoitua isosti, tehtyä jätekuormia, siivottua jätelautakasat, kaivettua, tarkistettua ja lajiteltua vuosien bensakanisterit nurkista, maalattua talon ikkunat, suunniteltua energiankulutusta ja -kulkua ja koettu suursiivoamisen tyytyväisyyden onnea. Minusta on tullut muovitasku. Masennuksesta ja raivosta, muovin loppumattomista palasista jaloissa, huolimatta mietin, miten muovin kirkas sininen on ihmisen jälki ja ihmisen kumppani. Suhde muuttuu.

Onnenlapsi

Olemme olleet pitempään saaressa kuin muina syksyinä, jolloin asumiset siellä rajoittuivat joihinkin viikonlopun käynteihin. Vielä noin viikko sitten lämmitin siellä vielä enää yhtä huonetta, jossa mahduimme hyvin nukkumaan, syömään ja tekemään töitä. Iltaisin puiden antama lämpö huoneessa, tulen lämmittämä uuni, sen vieressä lämpimässä nukahtamisen hetket.

Onnenmyyrä

Aurinko kulkee matalalla, harvoin sattumoisin sen säteet pilkahtivat pilvipeittojen takaa, valoa oli vähän, hämärä asui huoneissa. Ilmassa pimeitä pisteitä. Saaressa aurinkokennojen lataus riitti vain vähäiseen määrään valoa päivässä, sen säästimme illan satunnaisiin kulkuihin peittojen alta pihalle tai tavaroiden etsimiseen. Kännykkää ja tietokonetta latasin irrallisella autojen akulla. Zoom-kokouksissa tai kirjoitus- ja ruotsin kielikursseilla käytin erillistä akkua, kasvoni oli niiden ruudussa niin päivällä kuin illalla pimeässä, joko ylivalaistuina tai varjoisina. Taskulampun taiteilin mukin päälle antamaan hiven valoa paperiin koneen vieressä. Katsoin kateellisena ruutujen ihmisiä, joiden työhuoneet olivat valoisat, valkoiset seinät, avarat ikkunat ulos. Mutta myös omat ratkaisuni toimivat, onnistuivat.

Onnentäysi

Saari oli läpimärkä. Juuri ennen päivänlaskua laskeuduin liukkaalta kalliolta mereen, taskulampun valokeilan osoittamaan kohtaan, pulahdin kylmään, nousin ylös, menin saunaan. Pimeässä maailmassa, pimeässä saaressa, pimeässä saunassa vain tulipesän lasin läpi liekehtivä valo lauteilla makasin tulen tuomassa lämmössä. Lepäsin vastaanottaen lämpöä iholla, onnea ihon alla tuntea meren kylmä ja sen jälkeinen kuuma.

Onnenpyörä

Viikko sitten nostimme isot veneet talviteloille ja siirsimme leirimme Turkuun. Syksyn kaupunkielämisen arki alkoi hyvin myöhäisessä vaiheessa, matalassa marraskuussa. Samaan syssyyn putkahti Turun yliopiston tunnusten poisluovuttaminen. Nyt oli aika. Toista vuotta jo tutkijana Åbo Akademin puolella olleena, vasta nyt luovuin entisen opinahjoni ja työnantajani Turun yliopiston tunnuksista. Enää en pidä jalkaa oven välissä mahdollinen paluu mielessäni. Voin olla tarvittaessa muutenkin yhteydessä. Pieni teko enää jo sopeuduttuani uuteen työympäristöön, mutta tiedostojen järjestelyn sekamelskassa poislähtö tuntuikin suurelta. Yksi muistitikku hajosi vanhoja tiedostoja siirtäessäni. Sen mukana myös kaiken aiemman muistamisen tai muistelemisen välttämättömyys.

Niin kodin kuin molempien yliopistojen pilvipalvelut olivat hämillään ja minä niiden käyttäjänä en osannut edetä riittävän pitkälle tietokoneen syöttämien automaattisten vihjeiden perusteella. Käännyin ensin tietokoneliikkeen puoleen, joka tosin korjasi työkoneeni liimaamalla sen pyörä- ja saarireissuissani rikkimenneen kulman, ja muistitikulta liike sai esiin joitain tiedostoja. Turvauduin uudestaan tee-se-itse-periaatteeseen. Hukuttauduin koneen roskakoriin, pelastin tarpeellisia tiedostoja sieltä. Onneksi olin siivonnut järjestelmällisesti laittaen siirtämäni tiedostot myös sinne.

Onnentuoja

Lopulta vein ongelmani myös Åbon, ”pienen kotoisan yliopiston”, helpdeskiin. Luottamukseni palkittiin, työntekijä perehtyi heti kanssani kokonaisvaltaisen hoidon eettisten periaatteiden mukaisesti koneeni ja tikkuni oireisiin. Taisin hymyillä maskin alla. Kotiin polkiessani olin onnesta kevyt: tavata uusi avulias ihminen! Tietokoneen suursiivouksessa pitkämielisyyden ja rähjäämisen vaihtelut ovat raskaita. Nyt olen rutiineissani jälleen onnen puolella. Käännyn tässä myötätuulessa, tunnen ajassa vähitellen tapahtuvan liikkeen.

Onnenkeikaus

Tarkkailen tuskin huomattavaa onnentunnetta oudoissakin konteksteissa: Aluksi työpätevyyden ylläpitämiseksi aloittamani kielikurssin tehtäviä tehdessä olen innokas pikkutyttönen askartelemassa. Vieraiden sanojen merkityksen selvitessä saan kiinni kielen hihasta, se tulee tutuksi, kuuntelee.

Kirjoitin pitkästä aikaa muistikirjaani myös itselleni muistettavaa: nyt itse ensimmäiseksi. Muutin sen tosin hyvin pian: myös itse. Joogassa tuskin tunnen sisustaani tutuksi liikunnanpuutteesta kipeiden ja kesän töistä kuluneiden luitteni seurana. Puolessa vuodessa olen vanhentunut, riutunut ja ränsistynyt entisen reippauteni jäädessä jo muistoksi ja ei-enäätavoitettavaksi tilaksi.

Onnenpotkuja

Tässä siivoamisessa, vähenemisessä ja yksinkertaistamisessa on silti onnea. Se on kätkeytynyt pitkämielisyyden, yllättävien suur-urakoiden, nurkan takaa tulevien hyperhaasteiden ja marrasväsymyksen alle. Odottamattoman jonkin uuden puhkeaminen näennäisestä arjen tyhjyydestä, tunne elämisestä pieninä murusina olemassaolemisessa. Se saattaa olla kahden sanan välissä, sukkapuikkojen silmukan värisävyssä tai hurahtamisessa uudelleen valokuvaukseen.

Valokuvatessa näkyväksi tulevat merkitykset. Kuvantaminen kutsuu sanoja aivojen tiheistä käytävistä. Kun jotain lähestyy, jota on odottanut, vaikkei tiedä mitä se on, se yhdistyy kuvan ja sanan – ajatusten ja tässä niistä kirjoittamisen – dialogissa. Katsoa linssin läpi hetkien kuvitusta ympärilläni, poimia sitä mitä jää huomaamatta, muistiinpanematta. Samalla tutkiskella itseä osana kaiken lainalaisuutta, havainnon, reagoinnin ja tallentamisen ketjuissa. Kuvat ja sanat ovat muistovirtaa. Ne pyrkivät synnyttämään ymmärryksen polkuja. Oliko ensin kuva vai sana? Kuvasanoja sanakuvia kuvittuu ja sanoittuu yhtaikaisesti.

Onnentoivotus

Hauraat onnenhetket syntyvät kuullosten. Niiden muutosvoimaa ei tule halveksia.

JK 1. Tämän kirjoituksen olen rajoittanut koskemaan itseni ja lähiympäristöäni, suuret, onnenlahjojen mittaamattomat aiheet, kuten läheiset ihmissuhteeni, olen jättänyt kirjoittamatta.

JK 2. Onneen liittyvät sanat olen poiminut Nykysuomen sanakirjasta vuodelta 1956.

Kun myrskytuuli soi!

Nyt on ajankohtaista vinkata lokakuussa ilmestyvää Muutoksen tyrskyt ja kotirannan mainingit – Kulttuurisia näkökulmia merentutkimukseen -teostamme.

Meneillään oleva ympäristökriisi on synnyttänyt tarpeen tutkia niitä tapoja, joilla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa meren kanssa. Etenkin kotoisella Itämerellä on hyvin moninainen ja syvällinen merkitys suomalaisille. Tämä monitieteinen teos avaa kulttuurisianäkökulmia merentutkimukseen. Se käsittelee ihmisen ja meren suhdetta useiden eri ihmistieteiden ja eri toimijoiden näkökulmista1800-luvulta nykypäivään. Teos tarkastelee sitä, miten sekä kulttuurissa että meriympäristöissä tapahtuvat muutokset ovat tuona ajanjaksona näkyneet ja näkyvät ihmisten merelle antamissa merkityksissä ja mereen liittyvissä kokemuksissa ja tulkinnoissa.

Kirja sopii erinomaisesti oppilaitosten opetusmateriaaliksi. Ympäristön tilasta ja ihmisen ja ympäristön suhteesta kiinnostuneille lukijoille se on teos, joka johdattaa pohtimaan omaa suhdettamme kotirannoilta aukeavaan Itämereen.

Sisällys

Jaana Kouri, Tuomas Räsänen ja Nina Tynkkynen: Johdanto: Tutkimuskohteena ihmisen ja meren vuorovaikutus

I Äärellä

Kirsi Keravuori: Merihistorian maallisia ulottuvuuksia

Tuomas Räsänen, Nina Tynkkynen ja Kati Heikkonen: Muuttuvat Itämeren saastumiskäsitykset

Katriina Siivonen ja Jaana Kouri: Tulevaisuusperintö ihmisen kestävän merellisen luontosuhteen perustana

II Kannella

Henrika Hopeavuo: Purjehtijan suhde veneeseen ja sen ympäristöön

Sari Mäenpää: Merimiehet, eläimet ja luonnon romantisointi 1900-luvun alun suomalaisilla purjelaivoilla

III Pinnalla ja pinnan alla

Kirsi Sonck-Rautio: Saaristomeren kalastajien muuttuva toimintaympäristö ja kulttuurinen kestävyys

Laura Seesmeri: Kokemuksia syvyyksistä

IV Rannoilla

Silja Laine: Sää, meri ja vuodenajat Eva Christina Lindströminmuistikirjassa 1859–1893

Pauliina Latvala-Harvilahti: Elävä merisuhde suomenlinnalaisten muistoissa, arjessa ja tulevaisuuskuvissa

Simo Laakkonen: Näkökulmia kulttuuriseen merentutkimukseen

Erik Bonsdorff: Epilogi: Itämeri merellisen ympäristönsuojelun aikakoneena

Kuu koronasta kesään

Tämä kaikki on vielä sivujuoni, joka menee ohi muun elämän ohessa

Juttelemme työhuoneessani. Työpaikallani Åbo Akademissa on hiljaista, vain muutamia tutkijoita on paikalla. Naureskelemme lähipäivien sattumuksille. Vaihdamme kuulumisia siitä, miten niin kansainvälisiä kuin kotimaisia seminaareja on peruttu. Puheeksi tulee myös ylihuomenna alkava matkani Puolan Gdanskiin. Ettehän te ole lähdössä? Vielä olemme. Kaupungissa on yhtä vähän tartuntoja kuin Naantalissa, kuoroni kotikaupungissa. Kun käyn vessassa, katson tarkemmin terveydenhuollon seinälle laittamat kuvalliset ohjeet käsienpesusta. Hana tulisi sulkea paperin kanssa. Kun otan paperia, vettä valuu, vaikken käytä sitä. Lähtiessäni kiinnitän huomioni vastapestyihin käsiini, jotka avaavat oven. Sekin pitäisi tehdä kahvaan koskematta. Iltapäivällä käyn kampaajalla. Vaihdamme uutisia koronasta. Mainitsen varovasti, että se saattaa vaikuttaa myös siihen, etteivät ihmiset enää uskalla tulla kampaajalle. Lähtiessäni tönäisen oven auki olkapäälläni ja hymyilen hänelle näkemiin.

Virus toisten joukossa, tavalliseen influenssaankin kuolee kolmisensataa vuodessa

Käyn tapaamassa perheemme yli 90-vuotiasta mummia. Kerron lähtevämme huomenna aamulla aikaisin viikonlopun reissulle kuorojuhlille Gdanskiin. Sukulaisten kanssa on puhuttu, ettei mummille ainakaan liikaa korostettaisi viruksen vaarallisuutta. Seuraavana päivänä iltapäivällä tulevat kuoron ensimmäiset viestit whatsuppiin. Noin kolmestakymmenestä lähtijästä kaksi on perunut lähtönsä. Viikko sitten harjoituksissa toinen heistä sanoi minulle epäröivänsä lähtöään. Kuorofestivaalien päätapahtuma, yli viidensadan laulajan kokoontuminen on peruttu. Mutta kaksi esiintymistä on vielä suunnitteilla. Iltapäivällä tulee ulkoministeriön suositus, että ulkomaan matkoja vältettäisiin. Illan kuluessa kuorolainen toisensa jälkeen peruu lähtönsä pahoitellen ja perustellen sitä riskiryhmiin kuuluvien läheistensä haavoittuvuudella. Kun kuoron johtajamme peruu lähtönsä, ehdotan päättäväisesti miehelleni, ettemme lähde. Illalla matkaan on lähdössä enää kaksi, kuorotilaisuudet on peruttu.

Alussa on kyse päivistä

Ensimmäiset viikot ovat laskeutumista poikkeustilaan. Mieli on venynyt vain joidenkin viikkojen päähän eteenpäin. Yliopisto suljetaan. Olen alusta asti etätöissä, jota olen tehnyt työssäni viikottain muutenkin. Hanketutkijana minulla ei ole opetusta. Töitä on riittämiin kotona tehtäväksi: keskeneräisiä artikkeleita, toimitettavien tekstien kielenhuoltoa. Mieheni soittaessa isäpuolelleen tämä sanoo, että aika muistuttaa häntä sota-ajasta, kun silloinkin mietti, että mitä tapahtuu, mitä tapahtuu?

Lähdemme saareen. Nyt on aikaa. Kokouksia ja seminaareja ei järjestetä, joten voin olla sata kilometriä kauempanakin. Jos tilanne muuttuu, pääsen noin tunnissa Turkuun. Mediassa on ollut keskustelua norjalaisten kesämökeille siirtymisestä. Siitä, miten sairastuessaan he verottavat paikallisten terveysviranomaisten kapasiteettia. Ennen lähtöämme käyn Turussa citimarketissa viikon ruokaostoksilla. Ajamme suoraan yhteislaituriin. Pakatessamme tavaroita veneeseen, joku mieheni tuttu tulee kyselemään kuulumisia. Mietin turvaväliä. Miehet puhuvat siitä, miten erikoinen tilanne. Miten hallitus on toiminut hyvin.

Viikko kuluu öitä laskiessa, päivät askareissa

Moottori ei toimi. Soudamme saareen. Ensimmäinen yö kesäasunnolla kevättalvella on yleensä kylmä. Saamme talon yhden huoneen lähes lämpimäksi. Nukumme makuupusseissa. Keittiön muovilaatioissa ruoat säilyvät, kun keittiötä ei lämmitetä. Mieleni suunnittelee päivien aterioita niin, ettei tarvitsisi lähteä viikkoon kaupunkiin. Ruokaa riittää hyvin. Tiskinurkasta löydän viime kesältä melkein käyttämättömän käsidesin. Perustan keittiöön käsien pesupaikan. Keitän siihen lämmitä vettä. Saunomme. Teen töitä kirjoittaen, lukien. Aurinkokennoakut riittävät. Jonain iltana valot sammuvat, mutta taskulampuilla pärjäämme hyvin. Siivoan rantoja muoveista, teen risusavottaa, haravoin kaisloja. Toivon, ettei mitään satu, mieheni toisaalta rauhoittelee minua merivartiostolla ja medihelillä, toisaalta suunnittelee vievänsä moottorin korjattavaksi. Ehdotan, että viedään se vasta mennessämme. Emme ole sitten kosketuksissa kesäpaikkakuntalaisten kanssa. Voimme jättää moottorin tutun korjaajamme pihalle, josta hän sen hakee.

Hallitus suunnittelee Uudenmaan eristämistä

Lähdemme viiden yön jälkeen Turkuun viemään Uudellemaalle tyttäreni huonekaluja. Hän muuttaa kaupungista maaseudulle. Tavatessamme emme halaa. Syömme eväät seisaaltaan tyhjässä keittiössä. Huomautan turvavälistä kellarissa käydessämme. Olemme ulkona suurimman osan. Samalla viikolla Uusimaa suljetaan. Viisi aikuista lastamme perheineen asuvat rajojen sisällä. Nuorin asuu Turussa. Hän käy meillä noin kerran viikossa. Komennan häntä pesemään kädet. Hän sanoo tietenkin, ja että hänellä on autossa käsidesi. Hän tekee töitä ostoskeskuksessa. Olen huolissani, mutta mitä teet?

Ruotsin kielen kurssini siirtyy etäopetukseen. Saan etäyhteyssovelluksen, zoomin toimimaan. Muutaman päivän etsin kuulokkeita ja mikrofoneja kunnes tajuan, että vanha läppärini ei niitä tarvitse. Ensimmäinen etätuntimme on aikana, jona olemme Turussa. Ei tarvitse miettiä sähkön riittämistä. Mutta mietin missä huoneessa istun, mitä näkyy takaani muiden nähtäväksi, missä olisi siisti tausta, onko tukkani kammattu. Laitan jopa maskaraa. Tilanne kotoutuu nopeasti. Opettajan kodinhoitohuone tai muiden opiskelijoiden kämpät tulevat tutuiksi. Tunnelma on jotenkin tuttavallisempi kuin yliopiston huoneissa.

Turussa tyhjennämme pihakompostin, levitämme edellisten vuosien kompostimultaa puille ja pensaille lannoitteeksi. Harvennan omenapuiden pystyyn kasvavia oksia, parsin villasukkia, siivoan vaatekomeroni. Kitken rikkaruohoja sieltä, mistä en ole sitä moneen vuoteen tehnyt. Käymme lähikaupassa ostoksilla, siellä aamupäviän tunnit on omistettu riskiryhmäläisille. Lähikorttelin juurileipomo on sulkenut ovensa toistaiseksi. Vien ruokakassit mummeille. Toiselle juttelen kolmen metrin päässä kerrostalon käytävässä, toiselle jätän kassin palvelutalon ulko-oven vieressä olevaan kanervaruukkuun. Äidiltäni en voi kysellä kuulmisia, sillä hänen kuulonsa on niin huono, ettei hän kuule puhelimessa. Soittelemme sukulaisille ja ystäville. Useimmin kuin ennen. Näemme joitain ystäviä puutarhassamme tai kävelyllä.

Nyt tilanne on tullut arjeksi, vaikkei se ole arkipäiväistynyt

Sitten lähdemme jälleen saareen. Moottorin ääni tuntuu ylelliseltä. Päivät ovat jo hiukan lämpimämpiä. Pohjoistuuli tekee kuitenkin sen, että talvitakki ja pitkät kalsarit ovat tarpeen. Etätunnit ja kokoukset sujuvat täältäkin. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että zoom-ruudussa näytän kalkkilaivan kapteenilta. Tukkakin jää usein kampaamatta. Olen varannut nyt ruokaa hiukan yli viikoksi. Päiväohjelmat koostuvat aamun joogasta, aamupäivän kirjoitussessiosta tai zoom-kokouksista, keskipäivän muutaman tunnin risusavotasta, puusouvista. Sovimme varovaisesta työnteosta, moottorisahaa käytämme vain vähän ja yhdessä puita sahatessamme. Sitten teen ruoan, kirjoitan ja menen jälleen ulos. Jonain iltana lämmitän saunan. Käyn kastamassa jalkani jääkylmässä meressä. Jätän villasukat mereen, en vielä talviturkkia. Etten vilustuisi, etten altistuisi flunssaisena koronalle. Komennan mieheni pukeutumaan lämpimästi. Zoomissa kuulen kaupungissa kerrostalojen sulkeneen saunat.

Ensimmäinen koronakuukausi on takanapäin

Neuvottelen työkavereiden ja itseni kanssa tehtävistä töistä, kirjoitettavista artikkeleista, etäkurssien suunnittelusta. Konfrenssit on siirretty syksyyn, nyt niitä jo perutaan syksyltäkin. Työstän siirtymistäni verkkoon, luovan kirjoituksen etäkursseja. Olen joogannut lähes joka päivä, syönyt hyvin, viettänyt laatuaikaa eläkkeellä olevan mieheni kanssa. Nauttinut koskeloiden aamutapaamisista, jokapäiväisistä merikotkien ylilennoista, ensimmäisen peippopariskunnan näkemisestä ja hyvin nukutuista öistä saaren hiljaisuudessa. Tähtitaivaasta.

Olen laskeutunut jonkin pysyvyyteen

Ikävöin lapsiani ja lastenlapsia. Soittelemme puheluita, lähetämme kuvia ja lyhyitä viestejä, whatsupkuvapuheluita. Tänään pitkänäperjantaina syömme ilta-aterian yhdessä jonkin kuvasovelluksen avulla etänä, mutta sittenkin. Toitotan turvaetäisyydestä nuorimmalleni, huoleni syvenee. Vien viikottain ruokakassin mummeille. Jaksotan mökkeilyn niihin väleihin. Seuraan koronauutisia päivittäin, joskus pidän väliä, tyhjennän mieltäni. Aamumieleni ryntää ensimmäiseksi suunnittelemaan päivän ja viikon ohjelmaa, mutta tyynnyttelen sitä hiljenemään. Haen uutta rytmiä ja mielentilaa, joka tulee jäämään elämäntavaksi. Korona saattaa olla ohimenevä, mutta sen aikana muutan käytäntöjäni, muutun itse.

Jäänalle ja pullopostia

Jo pitkään on tehnyt mieli lähteä saareen. Nyt koronaviruksen leviämisen estämiseksi oma täysi etätöistäminen yliopistolta antoi sille hyvän ajan, mahdollisuuden ja syyn. Vanhan Holman talomme ’salin’ pöydälle olimme jättäneet lokakuun viimeisinä päivinä katsomaan ikkunasta ulos valkoisen pienen nallen ja kaksi posliinikaurista. Mitä kaikkea ne olivatkaan … Jatka artikkeliin Jäänalle ja pullopostia

Kaksihaarainen puu Nautiossa

Kaikki elämäni puut

  Liukkaiden lehtien kuussa pyöräilin alkuillasta Turun keskustaan.   Alkusyksyn työjyrässä – tutkijoiden vitsauksena on syys-lokakuussa eri rahoittajien auki olevat haut, joten kaikki mahdollinen aika kuluu oman työtulevaisuuden hahmotteluun, sen tutkimussuunnitelmiksi sanoittamiseen, budjetin rahamääriksi muuntamiseen ja erilaisten hakemusten täyttämiseen – pahin prässi oli ohi, ja … Jatka artikkeliin Kaikki elämäni puut

Tunneautoetnografiaa konferenssimatkalla

Järjestin tänä kesänä itseni kahteen peräkkäiseen konferenssimatkaan. Toiseen matkustin itsekseni, mutta osallistuin yhdessä tutkimushankkeen ihmisten kanssa. Sieltä jatkoin matkaa toiseen konferenssiin itsekseni. Siellä ei ollut muita suomalaisia. Huomasin seuraavani, miten viikon aikana erilaiset reitit, ikäänkuin tarinoiden aiheet ja alut kulkivat rinnakkain samoissa päivissä. Matkustusreitit, tieteellisen … Jatka artikkeliin Tunneautoetnografiaa konferenssimatkalla

Ujula, Emajogi

Academus, Pepleri Aamulla herään väsymykseen, vaikkei ole mitään syytä. Ikääntyneen kehon ääni. En kuuntele sitä, nousen. Teen aurinkotervehdyksiä pieneen hikeen asti, jään maahan makaamaan, vastaanottamaan kehon ääntä nyt. Suhisee ja hiljaisuus kaikuu sen käytävissä. Kökötän eli meditoin pidentääkseni kehoni salin tyhjyyden kaikua, ja sekin lakkaa, … Jatka artikkeliin Ujula, Emajogi

Kotiretriitti

IMG_0347

Asun Turussa omakotialueella. Meillä on melko suuri puutarha, jonka olen pitänyt itseselviävässä tilassa. En siis kastele kuin muutamaa ruukuissa olevaa kukkasta ja kitke kuin keväisin. Toistelen itselleni, että teen sitä vain sen verran kuin minusta on mukavaa, omaksi ilokseni. Jopa nurmikon leikkuut alkukesästä ovat tuntuneet hyviltä kirjoitussessioiden välissä. Väitöskirja, sen jälkeinen yliopisto-opettajan ja tutkijan työ vaativat melkoisesti istumista tietokoneruudun ääressä. Muuhun jäävä aika on kutistunut monesti piipahduksiin ulkona ja puheluihin lapsille, kävellen samalla saaden selän suoristettua ja raitista ilmaa.

Kesä-heinäkuun olen yleensä ollut kokonaan saaressa, sukulaisia tapaillen ja aiemmin myös lähes kokoaikaisesti sisällä istuen kirjoittamassa. Tänä kesänä tahti on hieman hidastunut. Olen viettänyt myös leirielämää. Ollut aikuisten lasteni ja muiden läheisten kanssa. Ja nyt, sairastellut.

Kurkkukipu äityi vakavaksi väsymykseksi. Oli pakko lähteä saaresta kaupunkiin lääkäriin. Virusperäinen. Lepoa, lääkkeitä, sinkkiä ja C-vitamiinia. Mies lähti sukumatkalle Hiidenmaalle. Inkivääriä, valkosipulia, höyryhengitystä. Olin suunnitellut olevani saaressa nauttien harvinaisesta yksinolosta, harvinaisesta vetäytymisestä ihmisten seurassa olemisesta. Nyt jäin kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Sitten hyppäisin linja-autoon ja takaisin saareen. Mutta ei.

Ensimmäisen toipilaspäivän illalla siirryin nukkumaan alakertaan helteen takia. Talon kaikki ikkunat olivat auki. Edes pienen tuulenvireen syntyä. Ensin kirjoitin sängyssä istuen ja välillä nukkuen yltäpäältä hiessä. Tein ruoan ja kävin puutarhassa syömässä, viettämässä luppoaikaa facebookia selaillen. Katselin mitä muut, miten muualla.

Iltahetkinä en jaksanut edes täyttää astianpesukonetta, kutoa tai lukea.  Olin sohvaperuna. Tunsin olevani muualla kuin missä olisin halunut olla. Olin kipu kurkussa, olin väsymys, olin korvamato, jota en saanut lakkaamaan. Mielessäni kävi saaren hiljainen vanhan talon sali, jossa yleensä kirjotin ja nukuin, rannassa oleva vesi, johon pulahtaa, jos olisin terve. Kohta lähtisin.

IMG_0346

Pahin väsymys väistyi, mutta ääni oli edelleen hukassa. Puhuin muutaman sanan ääneen. Mietin tulisinko toimeen sen kanssa loppuelämän. Vietin puutarhassa enemmän aikaa. Siirryin kirjoittamaan ensin padillä, kunnes huomasin, että omenapuiden alla varjossa myös läppärin ruudulle oli mahdollista kirjoittaa. Maa ja taivas huokuivat lämpöä jopa liikaa. Auringossa olo mahdotonta. Puiden alla oli mukavaa, nautin vain ilman ja tuulenvireen kosketuksesta iholla.  Aloin nukkua päivisin puiden alla.

Omenapuista pidämme huolta. Niitä on yhdeksän, joista kaksi vasta teiniä.  Tänä extremekesänä hedelmiä on tulossa paljon kuivuudesta huolimatta. Jo kerran olen kontannut puiden aluset tyhjiksi omenaraakileista, joita puut ovat pudottaneet. Nyt annoin niidenkin olla. Korjaan sitten kun. Sitten kun minulla on siihen voimaa.

Tein yhä vähemmän. Söin, nukuin, kirjoitin mitä olin itselleni tai muille luvannut. Paikallaan pystyin tekemään, kaikki muu oli liikaa.

Muutaman päivän jälkeen sain hitusen elinvoimaa. Se tuli esiin suunnitelmana saareen lähdöstä. Ehkä kaverin autolla tai bussilla. Sitten kauppaan ja saareen. Mutta yskiminen jatkui. Öisin neljän aikaan heräsin kutivaan kurkkuuni. Vielä ystävän sanat siitä, että älä lähde. Ole vaan täällä.

Päätin vastustaa omaa tahtoani lähteä, mennä muualle, missä olisi parempi. Minä jäin. Erään aamuyskimisen aikaan en halunnut näin enää jatkuvan,  valusin lattialle istumaan, kaivoin vanhan mietiskelyoppaani ja aloin hengittämällä puhdistaa kurkkuani, ja mieltä. Sivu sivulta, ajatus ajatukselta.

Sain nuorena itselleni intiaaninimen Nopeat askeleet. Olen ollut aina valmis lähtemään, tilanteista hakeutumaan, vetäytymään, siirtymään toisiin maisemiin. Vain pakko, viimeinen viesti, kehon heikko tila on saanut olemaan lähtemättä.

Eilen vietin jo suurimman osan päivästä omenapuiden alla. Talitintit tulivat lähelle oksistoon, orava naksutteli puun rungolta talon reunalle siirtyessään, ja iltasella kuulin sisältä kyyhkysen kuhertavan univirttään. Se oli paikka, josta olin monesti unelmoinut. Nyt unelmoin siellä. Sain kirjoitustöitäni tehtyä vähä vähältä, lempeämmin. Varjossakin niin lämmin, etten vilukissana palellut.  Kävin sisällä tekemässä ruokaa, nukkumassa loppuun päiväunet, jos ulkona oli liian kuuma. Illalla tuli ystävä kylään.

IMG_0350

Yöstä oli tulossa viileä, suljin joitain ikkunoita. Aamiaisen aikaan alkoi ulkoa kuulua uusi ääni. Vesipisarat omenapuiden oksilla. Huusin ikkunasta ilohuudon pihalle! Jo melkein omalla äänellä. Nyt kirjoitan jälleen sängyllä. Tyytyväisenä siitä, että osasin jäädä, olla kotona.