Shamanistista matkantekoa

(Tämä artikkelini on julkaistu viime syksyn (2021) uskonnonopettajien lehdessä Synsygus-lehdessä)

Sytytän tulitikun ja laitan tulen kynttilään. Panen pieneen saviastiaan kuivaa salviaa ja sytytän sen palamaan. Savu nousee ohuesti. Lämmitän rummun kalvoa liekin yläpuolella, annan savun puhdistaa sitä. Pesen savussa käteni, kasvoni. Nousen seisomaan itään päin. Lyön rumpua neljä kertaa, kutsun tuttuja henkiä ja muitakin, jotka auttaisivat minua tehtävässäni. Kysymys mielessäni, kaikki aistit avoimena, vastaanotan, odotan henkiä tulevaksi. Jatkan rummutusta, kapula lähtee viemään kättäni kiivaampaan rytmiin. Kutsun henkiä etelästä, lännestä, pohjoisesta, ylisestä ja alisesta, ja kaikista ilmansuunnista niiden väliltä. Vihellän, laulan, puhun ja liikun eri tavoin henkiä huhuillessani ja heidät tavatessani. Rummutus sujuu kuin itsestään. Näen voimaeläimeni tulleen. 

Yllä oleva kuvaus kertoo valmistautumisestani shamanistiselle matkalle. Shamaanin matka on osa shamanistista parannusrituaalia, jonka osina ovat valmistautuminen, matka ja paluu. Shamaania on tutkimuksissa kuvattu matkantekijäksi. Hän on henkilö, joka muuttaa tahdonalaisesti tietoisuuttaan, menee henkimaailmaan ja tuo sieltä parannusta tai neuvoa sitä tarvitsevalle. Lähtökohta shamaanimatkan tekemiselle on se, että shamaanilta on pyydetty apua. 

Shamaani-sana tulee siperialaisen evenki-kansan sanasta sha-man, ’hän, joka tietää’, ’hän, joka näkee.’ Sana on siirtynyt tutkijoiden kautta yleisesti tarkoittamaan samankaltaisia riittejä suorittavia henkisen alueen erityisosaajia. Kaikilla ihmisillä on kyky nähdä shamanistisesti, toisin sanoen tehdä shamanistisia matkoja, mutta vain harvoista tulee shamaaneja. Shamaanit ovat halutessaan yhteydessä henkimaailmaan, ja shamaani onkin shamaani vain shamanoidessaan. Shamanistisen matkan alussa on aina henkien kutsu.

Shamaanin matkakumppanit ja kulkuneuvot

Uskontotieteen tutkija Mircea Eliade kutsui shamanointia ekstaasitekniikaksi. Hänelle se oli jopa shamaanin muista uskonnollisista toimijoista erottava piirre. Tämä käsitys on myöhemmin muuttunut, ja nykyisin shamanoinnin – ainakin uusshamanistien keskuudessa – sanotaan tehtävän lievän transsin aikana. Sille on ominaista, että shamaani on matkallaan meidän ihmisten todellisuudessa ja henkimaailmassa yhtaikaa. Hän on molemmissa läsnä ja tietoinen mitä niissä tapahtuu. Yleensä ihmiset joko makaavat lattialla toisen shamaanin rummuttaessa häntä matkaan tai hän itse seisoo tai tanssii yhtaikaa rummuttaessaan.

Kun shamaani tekee matkan keskiseen, hän on yhtaikaa tässä ihmisten maailmassa ja henkimaailmassa. Silloin shamaani lähtee hakemaan vastausta johonkin kysymykseen kulkemalla jonkin henkien askel askeleelta ohjaaman reitin ulkona, yleensä luonnossa. Tämän päätteeksi voi shamaani tehdä toisen henkimaailman matkan sisällä kulkien saman reitin uudestaan ja kysyen näkemiensä asioiden henkistä olemusta tai ’kasvoja’. Joskus tämä tehdään samanaikaisesti, kun shamaani tekee rituaalin tai ohjaa henkioppaittensa avulla seremoniaa, johon toki ohjeet on voitu hakea jo aiemminkin. 

Valmistautuessaan matkaan shamaani siirtyy henkimaailmaan esimerkiksi tanssin, rummutuksen tai laulamisen avulla. Rumpu on shamaanin matkakumppani ja jopa kulkuneuvo. Se on usein hänen voimaeläimensä, joka vie hänet henkimaailmaan ja opastaa häntä siellä kulkemisessa. Shamaanit ovat kuvanneet rummun pauketta esimerkiksi voimaeläimensä kavioiden tai sorkkien ääneksi matkan aikana. Matkalla shamaani tapaa myös muita henkioppaita tai voimaeläimiä, jotka kuljettavat häntä tarvittavaan paikkaan tai tekevät hänen kanssaan esimerkiksi potilaalle parannusta jo matkan aikana. Samoin yliseen siirtymisessä shamaanilla saattaa olla apulainen, ’taxikuski’, joka vie hänet sinne.

Henkimaailman maantiedettä

Shamaanin matkan kohde on henkimaailma, mutta minne shamaani siellä lopulta päätyy, on harvoin ennalta tiedossa. Se on yksi syy sille, että henkioppaan mukanaolo on aina välttämätöntä. Shamaanimatkalle ei lähdetä koskaan yksin, vaan aina jonkin henkisen oppaan tai voimaelämien kanssa. Vain kokeneemmat shamaanit saattavat jo kohdatessaan potilaan aavistaa, minkälaisesta matkasta on kysymys. 

Henkimaailma on monikerroksinen, yleensä puhutaan kolmesta kerroksesta, kuten suomen kielessä alisesta, keskisestä ja ylisestä. Alisessa asuvat voimaeläimet ja parantamiseen liittyvät oppaat ja opettajat, keskinen on tämän ihmisten asuttaman maailman henkinen puoli ja ylisessä asuvat opettajat ja muut viisaat. Jokainen näistä kerroksista voi olla vielä monikerroksinen ja niistä voi siirtyä toisiinsa. Aliseen mennään yleensä tunnelin kautta, joka voi olla pitkä tai lähes huomaamamaton. Tunnelin toisessa päässä alkaa alinen, joka on maisemaltaan hyvin maapallon ympäristön kaltainen. Ylinen on pilvien yläpuolella ja sinne siirrytään puiden latvasta ylöspäin hyppäämällä, lentämällä tai vaikkapa tikapuita pitkin. Tavat ja mahdollisuudet siirtyä yliseen ja aliseen ovat moninaiset. Joissain kulttuureissa shamaanit siirtyvät näihin tiettyjen pyhien paikkojensa kautta, tai yhdellä shamaanilla voi olla myös monia erilaisia paikkoja siirtyä näihin, mikä liittyy myös hänen tehtäväänsä shamaanina.

Jos shamaanilta on tultu pyytämään parannusta, hän lähtee yleensä aliseen. Keskisestä löytyy neuvoja arkipäivän kokemuksiin ja ylisestä ohjeita ja opetuksia. Tämä on tietenkin yksinkertaistettua ja voitaisiin puhua ’peukalosäännöistä’. Jokaisen shamaanin henkimaailma ja siellä liikkuminen on yksilöllistä, mutta toki jotain yhdistäviäkin piirteitä löytyy. Ihmiset näkevät ja kokevat matkan eri tavoin, se on moniaistinen kokemus, ja henget puhuvat ihmiselle tavalla, jolla hän sen parhaiten ymmärtää. Toisille matka on kuin visuaalinen elokuva, toiset tuntevat värejä, osa kuulee selkeästi puhetta tai näkee kirjoituksia. Yleensä matkat ovat kaiken tämän sekoitusta. 

Henkimaailmalla on oma maantieteensä. Kaikissa kerroksissa on omia paikkojaan ja niihin johtavia reittejä, joita shamaani vähitellen oppii tuntemaan matkojensa aikana. Siellä on myös kansantarinoista tai uskomuksista tuttuja paikkoja, kuten omilla shamaanimatkoillani olen käynyt muun muassa höyhensaarilla, elämän–kuoleman virralla tai muinaisella Atlantiksella. Henkimaailmassa on erilainen aika kuin ihmisten maailmassa. Siellä voi liikkua hetkessä vuosisatoja tai joskus henkimaailmassa nähdyt enteet tapahtuvat vasta vuosia myöhemmin omassa todellisuudessamme.

Se, kenet tai mitä shamaani matkallaan kohtaa tai missä hän henkimaailmassa kulkee, riippuu täysin hänen kysymyksestään. Matka on kokonaisuudessaan vastaus shamaanin henkimaailmalle esittämään kysymykseen, hänen tehtäväänsä. Tuota kysymystä tulee joskus esittää matkalla monta kertaa monille eri oppaille. Shamaani on kuin elävä kysymys henkimaailman siihen vastatessa. Matka on kuitenkin vastaus avun tarvitsijalle, ei shamaanille. Shamaani saattaa kuitenkin saada hengiltä ohjeita, mitä hänen tulisi auttaa avun tarvitsijaa, esimerkiksi parannusrituaaleissa. Myös niiden ytimessä on shamaanin matka.

Mutkitteleva polku metsässä

Henkimaailma on shamaanille tosi, samoin siellä tapahtuneet asiat. Kyse ei ole uskonnosta, uskomusjärjestelmästä tai uskomisesta, vaan kokemisesta ja kommunikoimisesta. Shamanismi tai pikemminkin shamanius perustuu animistiseen maailmankuvaan, jonka mukaan kaikki on elävää ja yhteydessä toisiinsa. Siksi kaiken kanssa voi kommunikoida, mihin shamanistinen tekniikka eli shamaanin matka perustuu.

Shamanismi ei ole vain kysymistä ja vastauksen saamista. Onkin sanottu, että shamanistinen tekniikka on vasta alku, oleellista on, mitä hengiltä saadulla tiedolla tai voimalla tekee. Shamaani on ihminen, joka ymmärtää kaiken elävän yhteyden ja toteuttaa tätä ajatusta myös elämässään. Tämä toteutuu jo kysymyksen muotoilussa, joka on hyvä aloittaa sanoilla: ”Mitä minä voisin tehdä, jotta…?”

Saadessaan neuvon se tulee myös toteuttaa, vasta silloin kokee, miten henkien apu ja shamaanin välittämä voima toimii. Voimaa voi olla elämää kannattelevaa, parantavaa voimaa, tai alistavaa valtaa. Parantava shamanismi perustuu ensin mainittuun. Myös sairauksissa on kyse tasapainosta: ihmisessä on joko liikaa jotain tai liian vähän. Useimmiten shamanistinen parannusrituaali on niin sanottu voimaeläimen tai sielun palauttaminen. Siinäkin palautetaan jotain, mikä kuuluu ihmiselle, mutta on jostain syystä lähtenyt pois. Shamaani on näin parantavan voiman välittäjä. Hän on parantaja ja tasapainon tuoja.

Shamanistisen matkan ohella mielestäni toinen tärkeä kulkemisen ajatus kuvaa hyvin shamaanin elämää. Se on shamaanin polku, jolla ymmärrän sitä, miten ihmisen oma elämä ja toiminta toteuttavat henkimaailmasta saatuja ohjeita ja henkien kanssa käytyjä keskusteluja. Tätä keskustelua shamaani käy shamaanimatkan aikana, mutta myös muuten elämässään siinä, miten hän kohtelee kaikkea muuta elävää, toisin sanoen kaikkea ympärillään. Tietoisuus tästäkin muuttuu shamaanin kokemusten mukaan: jokaisen shamaniutta harjoittavan polku on erityinen, hänenlaisensa. 

Itselleni on ollut tärkeää oivaltaa, että emme tee tätä elämän matkaa yksin, vaan kaiken muun kanssa.

Kirjoituksessa käytetyt lähteet löytyvät artikkeleista:

Hytönen-Ng, Elina ja Jaana Kouri 2020. Rumpu nykyshamanismissa – Tapaustutkimus luontoyhteydestä. – Hybris – Tiedelehti 1/2020 Luonto. https://hybrislehti.net/rumpu-nykyshamanismissa-tapaustutkimus-luontoyhteydest.

Kouri, Jaana 2020. Matka henkimaailmaan ja takaisin – Nykyshamanismi kuvittelun tekniikkana. – Aila Viholainen, Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki (toim.), Kuvittelu ja uskonto – Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Advertisement

Hydra

(Kirjoitettu syksyn viimeisten aamujen oodiksi saaressa)

Liikehdit levottomasti ikkunasi edessä

kaksijalkaisena maan kamaralla olet ressu 

vain yhdessä paikassa kerrallaan

Herään aikaisin salin sängyssä. Nostan verhon ylös, ja valo täyttää hirsisen huoneen. Puen päälleni pehmeän punaharmaapyjaman mustine raitoineen, jalkaani kumiset kalossit, on syksy ja maa jo viileä. Silti, silti tunnen tukahtuvani. Kehoni painaa mieleeni asti. Ikä, velvollisuudet ja valinnat.

Kutsun sinua 

katso ulos ohi polun, rantaan

lähde leikkiin 

Kurkistan saaren reunoille. Meri on tumma, pilvet laahustavat lähellä sen pintaa. Ei mikään kerrottavimmista aamu-uintihetkistä. Toki myöhäisestä ajasta voisi saada lisäpisteitä päivityksessä. En tosin enää päivitäkään. Enpä tiedä jaksanko ryhtyä, en tiedä viitsinkö, kastanko. Mutta lähden kulkemaan. Jalat ovat mieltä viisaammat.

Jätän pyjaman ja kalossit kalliolle. Istun märälle yönkylmälle kalliolle, jalat painuvat mereen. Otan tukea toisella kädellä kallion reunasta ja kiveen sidotusta köydestä, joka on napanuorani ihmiseksi takaisin. Hypähdän ja vettä on napaan asti. Kastan kasvoni, pesen kainaloni ja hiet tissien alta.

Läpäisen ihosi 

sukellat pintani alle

Tämä on ihaninta. Unohtaa keho ja tuntea se uudelleen. Seurata rantaviivaa, katsoa maalle. Kokea kylmä. Tuntea pitkien levien hento kosketus, rakkolevien rehellinen tuntu, olla joukossa. Ottaa jalat alleen, kivuta kalliolle. Tulla uudelleen ihmiseksi.

Kun nouset liikut jälleen ikkunan taa

sinä uskoton

harhailet et luota 

kysyt kysymästä

mitä miten kenen kanssa

Keittiössä on viileää. Sytytän tulen kaasulieteen. Keitän veden ja laitan sen isoon kuppiini ja loput termospulloon. Lillutan samaa teepussia molemmissa. Lopulta jätän sen termariin ytiytymään. Lisään hunajaa, inkiväärinsiivuja ja kauramaitoa molempiin. Siirryn saliin takaisin, pöydän ääreen. Istahdan. 

Nyt tulevat ensimmäiset vilunväreet, jotka kulkevat ihoni alla ympäriinsä. Lämpö palaa hitaasti. Otan pitkän ryypyn kuumasta teestä. Rutiinilla avaan läppärin. Ja sitten: Myös ajatukset palaavat. Miten ennen alkua on hankalaa? Miten pään liikeradat kiihtyvät suunnitellen tulevaa, masentaen todistaen sitä mitä et ole, mihin et pysty. Miten muisti täyttyy toivotuista kuvitelmista, jotka eivät ole tapahtuneet, ja ihmisryhmistä jotka jättävät sinut kaiken ulkopuolelle. Mitä kannattaa kirjoittaa? Kenen kanssa kokea yhteisyyttä? Pitäisikö taas tehdä matka ja kysyä, kuka oikein auttaisi minua? Miksi kaikkein rakkain tekeminen on raskainta? 

Olen ollut kanssasi 

ennen muistiasi

kierrän rantojasi

kannatan venettäsi

menemme kaikkialle

muistutan sinua 

joka pisarassa

Siirrän katseeni tiedostoriveiltä ikkunaan. Lasissa on siellä täällä pisaroita. Ne eivät vielä valu. Sataako siellä? Vain tuijotan lisääntyviä pisaroita ja niiden takana nopeasti muuttuvan tumman taivaan ja eriharmaiden pilvimassojen välistä kurkkaavan auringon liikkeitä. Tuulee vaakasuoraan lännestä. Avaan kännykästä ilmatieteenlaitoksen apin ja pistän mieleeni päivän pilvet ja tuulen ja lämmön luvut. Ei taida tästä enää kesää tulla. Mutta nyt voin istua sisällä ja kirjoittaa, aloittaa viikko-ohjelman määräämässä järjestyksessä ensin valmiiksi saatavat. Ja vähitellen väleissä kirjoittaa vain siitä mitä haluan, siksi mitä haluan. Muuttaa kirjoitusten kurssi tuntuma tuntumalta.

Nyt 

olen musta piste silmiesi keskustassa

muste paperilla, jonka liikettä seuraamme

ohjaamme kuin yhteistä lasta

kirjainten jono

elävien kuvien sarja

läpi aikojen 

siis 

kirjoita

Kuppi on tyhjä. Lähden tekemään aamiaista, on tullut aamu. Hyvä kun ehdin aloittaa tekstin, se lähti taas melkein itsestään tulemaan, sanasta sukeutui seuraava, lauseesta toinen. Seuraavaksi katson uudelleen rakennetta, etten hukkaudu vain vaeltamaan. Itseluottamus on tosin nollassa eikä ehkä edes nouse vanhoilla konsteilla. Olo on kuitenkin hyvä ja nöyrä, ihan kuin olisin lähempänä sitä, ettei ole muuta kuin se, mitä on. Vaikka vielä sitä on paljon, liikaakin. 

Kun vähenet 

olen tässä.

Haastateltavana shamanismista

Alla olevista linkeistä löydät ohjelmia, joissa olen ollut haastateltavana.

Onnen liikahduksia

Korona on maailmanlaajuisesti allekirjoitettu, globaalin ja lokaalin viruksen tartuntaketjuillaan yhdistävä pandemia. Elämme onnetonta aikaa. Sen läsnäolo on totta siellä ja täällä, muttei ole vielä fyysisesti ulottunut minuun.

Korona-aikana tai sen vaikutuksesta olen kokenut joitain hetkiä, joita nimittäisin lähes huomaamattomiksi onnenhetkiksi. Olkoon tämä niitä tarkasteleva minitutkielma, joka jatkuu, yhteenvetoa ei ole.

Onnenonkija

Globaali vyörre vaikuttaa omaan elämään, se on aikaansaanut muutoksia. Kun on ollut etätyössä omissa oloissaan ja tutuissa paikoissaan pitempään, on myös ehtinyt kokea onnen verkkojaan. Ei jokapäiväistä vaihtelua työhuoneen, koneiden, tuolin, tilan ja kodin eri työpisteiden välillä, ei arkisia reittejä kodista työpaikalle joogaan pyörällä.

Onnenlahja

Suuren osan ajasta olen viettänyt saaressa, joka on yleensä ollut kesäpaikkamme. Nyt se oli lähes pääasiallinen asuntomme jo yli puoli vuotta. Vaikka samoissa nurkissa nuhjaaminen on välillä ahdistavaakin, pienen pakonkin edessä ovat monet korona-aikana pistäneet pihansa ja talonsa kuntoon, tehneet keittiöremontin tai siivonneet kirjahyllynsä. Itse olen onnenkantamoinen: lähiympäristönäni oli meren ympäröimä saari.

Onnen lintukoto

Samassa saaressa oleminen on tuntunut painovoimana hetkiin maadoittumisessa. On tullut tehtyä, urakoitua isosti, tehtyä jätekuormia, siivottua jätelautakasat, kaivettua, tarkistettua ja lajiteltua vuosien bensakanisterit nurkista, maalattua talon ikkunat, suunniteltua energiankulutusta ja -kulkua ja koettu suursiivoamisen tyytyväisyyden onnea. Minusta on tullut muovitasku. Masennuksesta ja raivosta, muovin loppumattomista palasista jaloissa, huolimatta mietin, miten muovin kirkas sininen on ihmisen jälki ja ihmisen kumppani. Suhde muuttuu.

Onnenlapsi

Olemme olleet pitempään saaressa kuin muina syksyinä, jolloin asumiset siellä rajoittuivat joihinkin viikonlopun käynteihin. Vielä noin viikko sitten lämmitin siellä vielä enää yhtä huonetta, jossa mahduimme hyvin nukkumaan, syömään ja tekemään töitä. Iltaisin puiden antama lämpö huoneessa, tulen lämmittämä uuni, sen vieressä lämpimässä nukahtamisen hetket.

Onnenmyyrä

Aurinko kulkee matalalla, harvoin sattumoisin sen säteet pilkahtivat pilvipeittojen takaa, valoa oli vähän, hämärä asui huoneissa. Ilmassa pimeitä pisteitä. Saaressa aurinkokennojen lataus riitti vain vähäiseen määrään valoa päivässä, sen säästimme illan satunnaisiin kulkuihin peittojen alta pihalle tai tavaroiden etsimiseen. Kännykkää ja tietokonetta latasin irrallisella autojen akulla. Zoom-kokouksissa tai kirjoitus- ja ruotsin kielikursseilla käytin erillistä akkua, kasvoni oli niiden ruudussa niin päivällä kuin illalla pimeässä, joko ylivalaistuina tai varjoisina. Taskulampun taiteilin mukin päälle antamaan hiven valoa paperiin koneen vieressä. Katsoin kateellisena ruutujen ihmisiä, joiden työhuoneet olivat valoisat, valkoiset seinät, avarat ikkunat ulos. Mutta myös omat ratkaisuni toimivat, onnistuivat.

Onnentäysi

Saari oli läpimärkä. Juuri ennen päivänlaskua laskeuduin liukkaalta kalliolta mereen, taskulampun valokeilan osoittamaan kohtaan, pulahdin kylmään, nousin ylös, menin saunaan. Pimeässä maailmassa, pimeässä saaressa, pimeässä saunassa vain tulipesän lasin läpi liekehtivä valo lauteilla makasin tulen tuomassa lämmössä. Lepäsin vastaanottaen lämpöä iholla, onnea ihon alla tuntea meren kylmä ja sen jälkeinen kuuma.

Onnenpyörä

Viikko sitten nostimme isot veneet talviteloille ja siirsimme leirimme Turkuun. Syksyn kaupunkielämisen arki alkoi hyvin myöhäisessä vaiheessa, matalassa marraskuussa. Samaan syssyyn putkahti Turun yliopiston tunnusten poisluovuttaminen. Nyt oli aika. Toista vuotta jo tutkijana Åbo Akademin puolella olleena, vasta nyt luovuin entisen opinahjoni ja työnantajani Turun yliopiston tunnuksista. Enää en pidä jalkaa oven välissä mahdollinen paluu mielessäni. Voin olla tarvittaessa muutenkin yhteydessä. Pieni teko enää jo sopeuduttuani uuteen työympäristöön, mutta tiedostojen järjestelyn sekamelskassa poislähtö tuntuikin suurelta. Yksi muistitikku hajosi vanhoja tiedostoja siirtäessäni. Sen mukana myös kaiken aiemman muistamisen tai muistelemisen välttämättömyys.

Niin kodin kuin molempien yliopistojen pilvipalvelut olivat hämillään ja minä niiden käyttäjänä en osannut edetä riittävän pitkälle tietokoneen syöttämien automaattisten vihjeiden perusteella. Käännyin ensin tietokoneliikkeen puoleen, joka tosin korjasi työkoneeni liimaamalla sen pyörä- ja saarireissuissani rikkimenneen kulman, ja muistitikulta liike sai esiin joitain tiedostoja. Turvauduin uudestaan tee-se-itse-periaatteeseen. Hukuttauduin koneen roskakoriin, pelastin tarpeellisia tiedostoja sieltä. Onneksi olin siivonnut järjestelmällisesti laittaen siirtämäni tiedostot myös sinne.

Onnentuoja

Lopulta vein ongelmani myös Åbon, ”pienen kotoisan yliopiston”, helpdeskiin. Luottamukseni palkittiin, työntekijä perehtyi heti kanssani kokonaisvaltaisen hoidon eettisten periaatteiden mukaisesti koneeni ja tikkuni oireisiin. Taisin hymyillä maskin alla. Kotiin polkiessani olin onnesta kevyt: tavata uusi avulias ihminen! Tietokoneen suursiivouksessa pitkämielisyyden ja rähjäämisen vaihtelut ovat raskaita. Nyt olen rutiineissani jälleen onnen puolella. Käännyn tässä myötätuulessa, tunnen ajassa vähitellen tapahtuvan liikkeen.

Onnenkeikaus

Tarkkailen tuskin huomattavaa onnentunnetta oudoissakin konteksteissa: Aluksi työpätevyyden ylläpitämiseksi aloittamani kielikurssin tehtäviä tehdessä olen innokas pikkutyttönen askartelemassa. Vieraiden sanojen merkityksen selvitessä saan kiinni kielen hihasta, se tulee tutuksi, kuuntelee.

Kirjoitin pitkästä aikaa muistikirjaani myös itselleni muistettavaa: nyt itse ensimmäiseksi. Muutin sen tosin hyvin pian: myös itse. Joogassa tuskin tunnen sisustaani tutuksi liikunnanpuutteesta kipeiden ja kesän töistä kuluneiden luitteni seurana. Puolessa vuodessa olen vanhentunut, riutunut ja ränsistynyt entisen reippauteni jäädessä jo muistoksi ja ei-enäätavoitettavaksi tilaksi.

Onnenpotkuja

Tässä siivoamisessa, vähenemisessä ja yksinkertaistamisessa on silti onnea. Se on kätkeytynyt pitkämielisyyden, yllättävien suur-urakoiden, nurkan takaa tulevien hyperhaasteiden ja marrasväsymyksen alle. Odottamattoman jonkin uuden puhkeaminen näennäisestä arjen tyhjyydestä, tunne elämisestä pieninä murusina olemassaolemisessa. Se saattaa olla kahden sanan välissä, sukkapuikkojen silmukan värisävyssä tai hurahtamisessa uudelleen valokuvaukseen.

Valokuvatessa näkyväksi tulevat merkitykset. Kuvantaminen kutsuu sanoja aivojen tiheistä käytävistä. Kun jotain lähestyy, jota on odottanut, vaikkei tiedä mitä se on, se yhdistyy kuvan ja sanan – ajatusten ja tässä niistä kirjoittamisen – dialogissa. Katsoa linssin läpi hetkien kuvitusta ympärilläni, poimia sitä mitä jää huomaamatta, muistiinpanematta. Samalla tutkiskella itseä osana kaiken lainalaisuutta, havainnon, reagoinnin ja tallentamisen ketjuissa. Kuvat ja sanat ovat muistovirtaa. Ne pyrkivät synnyttämään ymmärryksen polkuja. Oliko ensin kuva vai sana? Kuvasanoja sanakuvia kuvittuu ja sanoittuu yhtaikaisesti.

Onnentoivotus

Hauraat onnenhetket syntyvät kuullosten. Niiden muutosvoimaa ei tule halveksia.

JK 1. Tämän kirjoituksen olen rajoittanut koskemaan itseni ja lähiympäristöäni, suuret, onnenlahjojen mittaamattomat aiheet, kuten läheiset ihmissuhteeni, olen jättänyt kirjoittamatta.

JK 2. Onneen liittyvät sanat olen poiminut Nykysuomen sanakirjasta vuodelta 1956.

Kun myrskytuuli soi!

Nyt on ajankohtaista vinkata lokakuussa ilmestyvää Muutoksen tyrskyt ja kotirannan mainingit – Kulttuurisia näkökulmia merentutkimukseen -teostamme.

Meneillään oleva ympäristökriisi on synnyttänyt tarpeen tutkia niitä tapoja, joilla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa meren kanssa. Etenkin kotoisella Itämerellä on hyvin moninainen ja syvällinen merkitys suomalaisille. Tämä monitieteinen teos avaa kulttuurisianäkökulmia merentutkimukseen. Se käsittelee ihmisen ja meren suhdetta useiden eri ihmistieteiden ja eri toimijoiden näkökulmista1800-luvulta nykypäivään. Teos tarkastelee sitä, miten sekä kulttuurissa että meriympäristöissä tapahtuvat muutokset ovat tuona ajanjaksona näkyneet ja näkyvät ihmisten merelle antamissa merkityksissä ja mereen liittyvissä kokemuksissa ja tulkinnoissa.

Kirja sopii erinomaisesti oppilaitosten opetusmateriaaliksi. Ympäristön tilasta ja ihmisen ja ympäristön suhteesta kiinnostuneille lukijoille se on teos, joka johdattaa pohtimaan omaa suhdettamme kotirannoilta aukeavaan Itämereen.

Sisällys

Jaana Kouri, Tuomas Räsänen ja Nina Tynkkynen: Johdanto: Tutkimuskohteena ihmisen ja meren vuorovaikutus

I Äärellä

Kirsi Keravuori: Merihistorian maallisia ulottuvuuksia

Tuomas Räsänen, Nina Tynkkynen ja Kati Heikkonen: Muuttuvat Itämeren saastumiskäsitykset

Katriina Siivonen ja Jaana Kouri: Tulevaisuusperintö ihmisen kestävän merellisen luontosuhteen perustana

II Kannella

Henrika Hopeavuo: Purjehtijan suhde veneeseen ja sen ympäristöön

Sari Mäenpää: Merimiehet, eläimet ja luonnon romantisointi 1900-luvun alun suomalaisilla purjelaivoilla

III Pinnalla ja pinnan alla

Kirsi Sonck-Rautio: Saaristomeren kalastajien muuttuva toimintaympäristö ja kulttuurinen kestävyys

Laura Seesmeri: Kokemuksia syvyyksistä

IV Rannoilla

Silja Laine: Sää, meri ja vuodenajat Eva Christina Lindströminmuistikirjassa 1859–1893

Pauliina Latvala-Harvilahti: Elävä merisuhde suomenlinnalaisten muistoissa, arjessa ja tulevaisuuskuvissa

Simo Laakkonen: Näkökulmia kulttuuriseen merentutkimukseen

Erik Bonsdorff: Epilogi: Itämeri merellisen ympäristönsuojelun aikakoneena

Kuu koronasta kesään

Tämä kaikki on vielä sivujuoni, joka menee ohi muun elämän ohessa

Juttelemme työhuoneessani. Työpaikallani Åbo Akademissa on hiljaista, vain muutamia tutkijoita on paikalla. Naureskelemme lähipäivien sattumuksille. Vaihdamme kuulumisia siitä, miten niin kansainvälisiä kuin kotimaisia seminaareja on peruttu. Puheeksi tulee myös ylihuomenna alkava matkani Puolan Gdanskiin. Ettehän te ole lähdössä? Vielä olemme. Kaupungissa on yhtä vähän tartuntoja kuin Naantalissa, kuoroni kotikaupungissa. Kun käyn vessassa, katson tarkemmin terveydenhuollon seinälle laittamat kuvalliset ohjeet käsienpesusta. Hana tulisi sulkea paperin kanssa. Kun otan paperia, vettä valuu, vaikken käytä sitä. Lähtiessäni kiinnitän huomioni vastapestyihin käsiini, jotka avaavat oven. Sekin pitäisi tehdä kahvaan koskematta. Iltapäivällä käyn kampaajalla. Vaihdamme uutisia koronasta. Mainitsen varovasti, että se saattaa vaikuttaa myös siihen, etteivät ihmiset enää uskalla tulla kampaajalle. Lähtiessäni tönäisen oven auki olkapäälläni ja hymyilen hänelle näkemiin.

Virus toisten joukossa, tavalliseen influenssaankin kuolee kolmisensataa vuodessa

Käyn tapaamassa perheemme yli 90-vuotiasta mummia. Kerron lähtevämme huomenna aamulla aikaisin viikonlopun reissulle kuorojuhlille Gdanskiin. Sukulaisten kanssa on puhuttu, ettei mummille ainakaan liikaa korostettaisi viruksen vaarallisuutta. Seuraavana päivänä iltapäivällä tulevat kuoron ensimmäiset viestit whatsuppiin. Noin kolmestakymmenestä lähtijästä kaksi on perunut lähtönsä. Viikko sitten harjoituksissa toinen heistä sanoi minulle epäröivänsä lähtöään. Kuorofestivaalien päätapahtuma, yli viidensadan laulajan kokoontuminen on peruttu. Mutta kaksi esiintymistä on vielä suunnitteilla. Iltapäivällä tulee ulkoministeriön suositus, että ulkomaan matkoja vältettäisiin. Illan kuluessa kuorolainen toisensa jälkeen peruu lähtönsä pahoitellen ja perustellen sitä riskiryhmiin kuuluvien läheistensä haavoittuvuudella. Kun kuoron johtajamme peruu lähtönsä, ehdotan päättäväisesti miehelleni, ettemme lähde. Illalla matkaan on lähdössä enää kaksi, kuorotilaisuudet on peruttu.

Alussa on kyse päivistä

Ensimmäiset viikot ovat laskeutumista poikkeustilaan. Mieli on venynyt vain joidenkin viikkojen päähän eteenpäin. Yliopisto suljetaan. Olen alusta asti etätöissä, jota olen tehnyt työssäni viikottain muutenkin. Hanketutkijana minulla ei ole opetusta. Töitä on riittämiin kotona tehtäväksi: keskeneräisiä artikkeleita, toimitettavien tekstien kielenhuoltoa. Mieheni soittaessa isäpuolelleen tämä sanoo, että aika muistuttaa häntä sota-ajasta, kun silloinkin mietti, että mitä tapahtuu, mitä tapahtuu?

Lähdemme saareen. Nyt on aikaa. Kokouksia ja seminaareja ei järjestetä, joten voin olla sata kilometriä kauempanakin. Jos tilanne muuttuu, pääsen noin tunnissa Turkuun. Mediassa on ollut keskustelua norjalaisten kesämökeille siirtymisestä. Siitä, miten sairastuessaan he verottavat paikallisten terveysviranomaisten kapasiteettia. Ennen lähtöämme käyn Turussa citimarketissa viikon ruokaostoksilla. Ajamme suoraan yhteislaituriin. Pakatessamme tavaroita veneeseen, joku mieheni tuttu tulee kyselemään kuulumisia. Mietin turvaväliä. Miehet puhuvat siitä, miten erikoinen tilanne. Miten hallitus on toiminut hyvin.

Viikko kuluu öitä laskiessa, päivät askareissa

Moottori ei toimi. Soudamme saareen. Ensimmäinen yö kesäasunnolla kevättalvella on yleensä kylmä. Saamme talon yhden huoneen lähes lämpimäksi. Nukumme makuupusseissa. Keittiön muovilaatioissa ruoat säilyvät, kun keittiötä ei lämmitetä. Mieleni suunnittelee päivien aterioita niin, ettei tarvitsisi lähteä viikkoon kaupunkiin. Ruokaa riittää hyvin. Tiskinurkasta löydän viime kesältä melkein käyttämättömän käsidesin. Perustan keittiöön käsien pesupaikan. Keitän siihen lämmitä vettä. Saunomme. Teen töitä kirjoittaen, lukien. Aurinkokennoakut riittävät. Jonain iltana valot sammuvat, mutta taskulampuilla pärjäämme hyvin. Siivoan rantoja muoveista, teen risusavottaa, haravoin kaisloja. Toivon, ettei mitään satu, mieheni toisaalta rauhoittelee minua merivartiostolla ja medihelillä, toisaalta suunnittelee vievänsä moottorin korjattavaksi. Ehdotan, että viedään se vasta mennessämme. Emme ole sitten kosketuksissa kesäpaikkakuntalaisten kanssa. Voimme jättää moottorin tutun korjaajamme pihalle, josta hän sen hakee.

Hallitus suunnittelee Uudenmaan eristämistä

Lähdemme viiden yön jälkeen Turkuun viemään Uudellemaalle tyttäreni huonekaluja. Hän muuttaa kaupungista maaseudulle. Tavatessamme emme halaa. Syömme eväät seisaaltaan tyhjässä keittiössä. Huomautan turvavälistä kellarissa käydessämme. Olemme ulkona suurimman osan. Samalla viikolla Uusimaa suljetaan. Viisi aikuista lastamme perheineen asuvat rajojen sisällä. Nuorin asuu Turussa. Hän käy meillä noin kerran viikossa. Komennan häntä pesemään kädet. Hän sanoo tietenkin, ja että hänellä on autossa käsidesi. Hän tekee töitä ostoskeskuksessa. Olen huolissani, mutta mitä teet?

Ruotsin kielen kurssini siirtyy etäopetukseen. Saan etäyhteyssovelluksen, zoomin toimimaan. Muutaman päivän etsin kuulokkeita ja mikrofoneja kunnes tajuan, että vanha läppärini ei niitä tarvitse. Ensimmäinen etätuntimme on aikana, jona olemme Turussa. Ei tarvitse miettiä sähkön riittämistä. Mutta mietin missä huoneessa istun, mitä näkyy takaani muiden nähtäväksi, missä olisi siisti tausta, onko tukkani kammattu. Laitan jopa maskaraa. Tilanne kotoutuu nopeasti. Opettajan kodinhoitohuone tai muiden opiskelijoiden kämpät tulevat tutuiksi. Tunnelma on jotenkin tuttavallisempi kuin yliopiston huoneissa.

Turussa tyhjennämme pihakompostin, levitämme edellisten vuosien kompostimultaa puille ja pensaille lannoitteeksi. Harvennan omenapuiden pystyyn kasvavia oksia, parsin villasukkia, siivoan vaatekomeroni. Kitken rikkaruohoja sieltä, mistä en ole sitä moneen vuoteen tehnyt. Käymme lähikaupassa ostoksilla, siellä aamupäviän tunnit on omistettu riskiryhmäläisille. Lähikorttelin juurileipomo on sulkenut ovensa toistaiseksi. Vien ruokakassit mummeille. Toiselle juttelen kolmen metrin päässä kerrostalon käytävässä, toiselle jätän kassin palvelutalon ulko-oven vieressä olevaan kanervaruukkuun. Äidiltäni en voi kysellä kuulmisia, sillä hänen kuulonsa on niin huono, ettei hän kuule puhelimessa. Soittelemme sukulaisille ja ystäville. Useimmin kuin ennen. Näemme joitain ystäviä puutarhassamme tai kävelyllä.

Nyt tilanne on tullut arjeksi, vaikkei se ole arkipäiväistynyt

Sitten lähdemme jälleen saareen. Moottorin ääni tuntuu ylelliseltä. Päivät ovat jo hiukan lämpimämpiä. Pohjoistuuli tekee kuitenkin sen, että talvitakki ja pitkät kalsarit ovat tarpeen. Etätunnit ja kokoukset sujuvat täältäkin. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että zoom-ruudussa näytän kalkkilaivan kapteenilta. Tukkakin jää usein kampaamatta. Olen varannut nyt ruokaa hiukan yli viikoksi. Päiväohjelmat koostuvat aamun joogasta, aamupäivän kirjoitussessiosta tai zoom-kokouksista, keskipäivän muutaman tunnin risusavotasta, puusouvista. Sovimme varovaisesta työnteosta, moottorisahaa käytämme vain vähän ja yhdessä puita sahatessamme. Sitten teen ruoan, kirjoitan ja menen jälleen ulos. Jonain iltana lämmitän saunan. Käyn kastamassa jalkani jääkylmässä meressä. Jätän villasukat mereen, en vielä talviturkkia. Etten vilustuisi, etten altistuisi flunssaisena koronalle. Komennan mieheni pukeutumaan lämpimästi. Zoomissa kuulen kaupungissa kerrostalojen sulkeneen saunat.

Ensimmäinen koronakuukausi on takanapäin

Neuvottelen työkavereiden ja itseni kanssa tehtävistä töistä, kirjoitettavista artikkeleista, etäkurssien suunnittelusta. Konfrenssit on siirretty syksyyn, nyt niitä jo perutaan syksyltäkin. Työstän siirtymistäni verkkoon, luovan kirjoituksen etäkursseja. Olen joogannut lähes joka päivä, syönyt hyvin, viettänyt laatuaikaa eläkkeellä olevan mieheni kanssa. Nauttinut koskeloiden aamutapaamisista, jokapäiväisistä merikotkien ylilennoista, ensimmäisen peippopariskunnan näkemisestä ja hyvin nukutuista öistä saaren hiljaisuudessa. Tähtitaivaasta.

Olen laskeutunut jonkin pysyvyyteen

Ikävöin lapsiani ja lastenlapsia. Soittelemme puheluita, lähetämme kuvia ja lyhyitä viestejä, whatsupkuvapuheluita. Tänään pitkänäperjantaina syömme ilta-aterian yhdessä jonkin kuvasovelluksen avulla etänä, mutta sittenkin. Toitotan turvaetäisyydestä nuorimmalleni, huoleni syvenee. Vien viikottain ruokakassin mummeille. Jaksotan mökkeilyn niihin väleihin. Seuraan koronauutisia päivittäin, joskus pidän väliä, tyhjennän mieltäni. Aamumieleni ryntää ensimmäiseksi suunnittelemaan päivän ja viikon ohjelmaa, mutta tyynnyttelen sitä hiljenemään. Haen uutta rytmiä ja mielentilaa, joka tulee jäämään elämäntavaksi. Korona saattaa olla ohimenevä, mutta sen aikana muutan käytäntöjäni, muutun itse.

Jäänalle ja pullopostia

Jo pitkään on tehnyt mieli lähteä saareen. Nyt koronaviruksen leviämisen estämiseksi oma täysi etätöistäminen yliopistolta antoi sille hyvän ajan, mahdollisuuden ja syyn. Vanhan Holman talomme ’salin’ pöydälle olimme jättäneet lokakuun viimeisinä päivinä katsomaan ikkunasta ulos valkoisen pienen nallen ja kaksi posliinikaurista. Mitä kaikkea ne olivatkaan … Jatka artikkeliin Jäänalle ja pullopostia