(Kirjoitettu syksyn viimeisten aamujen oodiksi saaressa)
Liikehdit levottomasti ikkunasi edessä
kaksijalkaisena maan kamaralla olet ressu
vain yhdessä paikassa kerrallaan
Herään aikaisin salin sängyssä. Nostan verhon ylös, ja valo täyttää hirsisen huoneen. Puen päälleni pehmeän punaharmaapyjaman mustine raitoineen, jalkaani kumiset kalossit, on syksy ja maa jo viileä. Silti, silti tunnen tukahtuvani. Kehoni painaa mieleeni asti. Ikä, velvollisuudet ja valinnat.
Kutsun sinua
katso ulos ohi polun, rantaan
lähde leikkiin
Kurkistan saaren reunoille. Meri on tumma, pilvet laahustavat lähellä sen pintaa. Ei mikään kerrottavimmista aamu-uintihetkistä. Toki myöhäisestä ajasta voisi saada lisäpisteitä päivityksessä. En tosin enää päivitäkään. Enpä tiedä jaksanko ryhtyä, en tiedä viitsinkö, kastanko. Mutta lähden kulkemaan. Jalat ovat mieltä viisaammat.
Jätän pyjaman ja kalossit kalliolle. Istun märälle yönkylmälle kalliolle, jalat painuvat mereen. Otan tukea toisella kädellä kallion reunasta ja kiveen sidotusta köydestä, joka on napanuorani ihmiseksi takaisin. Hypähdän ja vettä on napaan asti. Kastan kasvoni, pesen kainaloni ja hiet tissien alta.
Läpäisen ihosi
sukellat pintani alle
Tämä on ihaninta. Unohtaa keho ja tuntea se uudelleen. Seurata rantaviivaa, katsoa maalle. Kokea kylmä. Tuntea pitkien levien hento kosketus, rakkolevien rehellinen tuntu, olla joukossa. Ottaa jalat alleen, kivuta kalliolle. Tulla uudelleen ihmiseksi.
Kun nouset liikut jälleen ikkunan taa
sinä uskoton
harhailet et luota
kysyt kysymästä
mitä miten kenen kanssa
Keittiössä on viileää. Sytytän tulen kaasulieteen. Keitän veden ja laitan sen isoon kuppiini ja loput termospulloon. Lillutan samaa teepussia molemmissa. Lopulta jätän sen termariin ytiytymään. Lisään hunajaa, inkiväärinsiivuja ja kauramaitoa molempiin. Siirryn saliin takaisin, pöydän ääreen. Istahdan.
Nyt tulevat ensimmäiset vilunväreet, jotka kulkevat ihoni alla ympäriinsä. Lämpö palaa hitaasti. Otan pitkän ryypyn kuumasta teestä. Rutiinilla avaan läppärin. Ja sitten: Myös ajatukset palaavat. Miten ennen alkua on hankalaa? Miten pään liikeradat kiihtyvät suunnitellen tulevaa, masentaen todistaen sitä mitä et ole, mihin et pysty. Miten muisti täyttyy toivotuista kuvitelmista, jotka eivät ole tapahtuneet, ja ihmisryhmistä jotka jättävät sinut kaiken ulkopuolelle. Mitä kannattaa kirjoittaa? Kenen kanssa kokea yhteisyyttä? Pitäisikö taas tehdä matka ja kysyä, kuka oikein auttaisi minua? Miksi kaikkein rakkain tekeminen on raskainta?
Olen ollut kanssasi
ennen muistiasi
kierrän rantojasi
kannatan venettäsi
menemme kaikkialle
muistutan sinua
joka pisarassa
Siirrän katseeni tiedostoriveiltä ikkunaan. Lasissa on siellä täällä pisaroita. Ne eivät vielä valu. Sataako siellä? Vain tuijotan lisääntyviä pisaroita ja niiden takana nopeasti muuttuvan tumman taivaan ja eriharmaiden pilvimassojen välistä kurkkaavan auringon liikkeitä. Tuulee vaakasuoraan lännestä. Avaan kännykästä ilmatieteenlaitoksen apin ja pistän mieleeni päivän pilvet ja tuulen ja lämmön luvut. Ei taida tästä enää kesää tulla. Mutta nyt voin istua sisällä ja kirjoittaa, aloittaa viikko-ohjelman määräämässä järjestyksessä ensin valmiiksi saatavat. Ja vähitellen väleissä kirjoittaa vain siitä mitä haluan, siksi mitä haluan. Muuttaa kirjoitusten kurssi tuntuma tuntumalta.
Nyt
olen musta piste silmiesi keskustassa
muste paperilla, jonka liikettä seuraamme
ohjaamme kuin yhteistä lasta
kirjainten jono
elävien kuvien sarja
läpi aikojen
siis
kirjoita
Kuppi on tyhjä. Lähden tekemään aamiaista, on tullut aamu. Hyvä kun ehdin aloittaa tekstin, se lähti taas melkein itsestään tulemaan, sanasta sukeutui seuraava, lauseesta toinen. Seuraavaksi katson uudelleen rakennetta, etten hukkaudu vain vaeltamaan. Itseluottamus on tosin nollassa eikä ehkä edes nouse vanhoilla konsteilla. Olo on kuitenkin hyvä ja nöyrä, ihan kuin olisin lähempänä sitä, ettei ole muuta kuin se, mitä on. Vaikka vielä sitä on paljon, liikaakin.
Kun vähenet
olen tässä.
Näkykynä 