Jo pitkään on tehnyt mieli lähteä saareen. Nyt koronaviruksen leviämisen estämiseksi oma täysi etätöistäminen yliopistolta antoi sille hyvän ajan, mahdollisuuden ja syyn. Vanhan Holman talomme ’salin’ pöydälle olimme jättäneet lokakuun viimeisinä päivinä katsomaan ikkunasta ulos valkoisen pienen nallen ja kaksi posliinikaurista. Mitä kaikkea ne olivatkaan nähneet tämän talven aikana?
Kun tulimme iltapäivällä saareen, satoi, mutta illalla oli taivas satanut pilvensä alas. Yön rajalla puskapissalla käydessäni ylitse levittäytyi tumma taivaankansi, ihan metsänrajoihin asti. Tähdet loistivat kirkkaina. Siellä ne olivat yhä, syksyn jälkeen, talven ajan ja nyt korona-aikaan. Ennen ja edelleen jälkeen koronan.
Alkukeväästä vesi oli noussut yli metrin lukemiin. Se näkyi nyt myös täällä saaressa. Näytti kuin meri olisi siivonnut rantoja suurella haravalla ja vetänyt kaisakasoja rannoista ylös. Se oli jopa noustessaan ja taas laskiessaan jättänyt autonrenkaan ja muuta rantatavaraa laiturille. Lähdinkin kiertämään saarta ympäri, keväinen riitti, jonka olen tehnyt joka kevät. Nyt otin mukaan myös jätesäkin muoviroskaa varten.
Styroksia, pienempiä kuin sokeripalat, muovinarun pätkia, jopa vyyhtejä, bensakanistereita, muovipeitteistä purkaantuvia lankoja, läpinäkyvää muovia, joka hajoaa käsiin, hylsyjä ja muovipurkkien kansia. Otin mitä näin, joitain jäi ottamatta, kun villiruusupensaat vartioivat styroksiaarteitaan niin, että luovutin, toistaiseksi.
Keväällä roskat näkyvät ennen aluskasvillisuuden nousua. Eivätkä käärmeetkään vielä nappaa sormista. Viimekeväänä siivosin saaressa vanhan kompostin, tai aikanaan myös kaatopaikkana käytetyn paikan. Alkukevät on hyvä aika myös siksi, että talven – ja vuosien – aikana roskista on maatunut maatuva ja mikään ei enää haisekaan.
Mietin valokuvaisinko kaikki löytämäni roskat. Olin nähnyt joskus näyttelyn meren rannalta kerätyistä roskista. Muovista ja muusta roskasta on tehty moniakin taidenäyttelyitä. Ihan itekin joskus kaksikymppisenä kokosimme nimellä Ajattaren tyttäret Helsingin vanhalle ylioppilastalolle näyttelyn kaatopaikalta löytämistämme tavaroista. Ite-taidetta. Roskatkin herättävät mielikuvituksen.
Viimeisen vuoden aikana olen vetänyt luovan kirjoittamisen työpajoja, joiden teemana on ollut meri tai ilmastonmuutos. Ideoin mielessäni, että yhdeksi tehtäväksi voisi antaa kirjoittaa rannoilta löytyvien roskien elämänkertaa, tavaroiden elämänhistoriaa.
Löysin myös vanhan viinipullon. Kun olin lähdössä, vilkaisin taakseni, ja näin vielä muovisen vihreän pullon. Kun nostin sen kuivien kaislojen joukosta, huomasin sen sisällä olevan paperikääryn. Pullopostia! Talolla saimme korkin kierrettyä auki. Kirjeen oli lähettänyt 5, 5 -vuotias poika noin kymmenen kilometrin päästä isosta saaresta vuonna 2011. Kirjeeseen oli liimattu lentokoneen kuva. Kirjeessä oli myös puhelinnumero, johon laitoin pyynnöstä viestin löydöstäni. Sain vastauksen, joka kertoi viestini kovasti piristäneen nyt 14-vuotiasta nuorta miestä. Missäköhän tämäkin pullo oli kulkenut? Kirje ja pullo haisivat vahvasti kalalta.
Vaikka maaliskuinen tuuli oli vielä kylmä, aurinko lämmitti koko päivän. Nyt koronaviruksen aikaan voisi toistensa kohtaamista välttelevät ihmiset kuljeskella rannoilla ja tienvarsilla siivoamassa roskia. Muistan televisio-ohjelma Veli puolikuun, jossa ideoitiin työttömille tekemistä. Yksi tuurasi liikennevalon ääntä. Roskien poimiminen ei kuitenkaan olisi hyödytöntä, eikä tietenkään vain työttömille suunnattua. Nyt on aikaa tehdä asioita, jotka aiemmin jäivät toissijaisiksi ja toisille tehtäväksi. Ne saattavat myös tuottaa iloa, tavalla, jota emme ihan heti itsekään tajua. Ainakaan, jos jätämme ne tekemättä.
Näkykynä 