Tänään marraskuun ensimmäisenä päivänä kumppanini täyttää 60 vuotta. Vietimme eilen viimeistä päivää yhteisiä yli viisikymppisiä. Sovimme treffit teatterisillan toiseen päähän. Pyöräilin yliopistolta ja näin hänen istuvan penkillä teatterisillan keskellä ihailemassa harvinaista lokakuista auringonpaistetta Aurajoen pinnassa. Päivä oli sillä tavalla kaunis.
Jätimme pyörät parkkiin ja kävelimme shoppailemaan. Se on jotain, mitä emme kumpikaan ole koskaan tehneet luontevasti tai siitä suuresti nauttineet. Olemme sillä tavalla samanlaisia. Suuntasimme miestenosastolle. Tavoitteena oli siistit työvaatteet. Useat siistit työvaatteet.
Joku kuukausi sitten jouduin myös itse tilanteeseen, jossa oli hankittava ihan uudet juhlavaatteet. Tarvitsin akateemiseen väitöstilaisuuteeni mustan hameen. Tyttäreni ja miniäehdokkaani lähtivät kanssani kauppoihin, toinen valitsi hameita minulle sovituskoppiin ja toinen veti vetoketjuja ja sovituskopin verhoa kiinni. Olimme laumana liikkellä. Olin sillä tavalla onnellinen.
Samalla opin parishoppailun tekniikan. Nyt hain miehelle sopivia housuja, hän sovittamaan, sitten paidat ja puserot. Kaikki samasta kaupasta. Ennen tätä vuotta emme olleet koskaan ostaneet itsellemme vaatteita näin paljon kerralla. Että vain itselle ja ihan uusia ja ihan kaupasta. Mutta olemme alkaneet tehdä asioita ihan uudella tavalla.
Yhtenä viikonloppuna yksi tyttäristämme oli meillä. Vietimme illan hänen tavallaan. Katsoimme televisiosta hänen perjantai-illan ohjelmiaan ja joimme Pepsi Maxia. Nautimme hänen kanssaan olemisesta. Olimme hänen tavallaan yhdessä.
Shoppailun jälkeen pysähdyimme kauppahalliin syömään. Itse söin Rootsin kasvisruoan, mies otti vietnamilaisen härkälautasen. Olemme sillä tavalla erilaisia ja olemme aina olleet. Samalla tavalla kuitenkin iloitsimme muovikirahvista, joka odotti pöydällä kanssani annosta. Samalla tavalla tuijotimme toisiamme hetken silmiin sanoitta. Samalla tavalla innostuimme ajatuksesta ostaa leivokset illaksi kotiin. Sekin on jotain, mitä emme ole ennen tehneet. Olemme sillä tavalla lapsia. Nuorempia kuin koskaan.
Tämä blogikirjoitus on ensimmäinen marraskuun blogini. Otin vastaan haasteen kirjoittaa blogia joka päivä marraskuun ajan. Minua väsyttää jo ajatuskin. Mutta en välitä tuosta ajatuksesta vaan kirjoitan vaan. Tiedän, että kirjoitukseni tulevat olemaan päiväkirjamaisempia ja ehkä henkilökohtaisempiakin. Mutta kuuntelen tuonkin ajatuksen toisella tavalla. Se voi tehdä minulle hyvää. Sillä olen aina pitänyt kirjoittamisesta, tavalla tai toisella.
Maailma on sillä tavalla uusi joka päivä.
Näkykynä 
Jatka, tahdomme lisää..
Kiva Jaana että otit haasteen vastaan.