Tämä blogiteksti on kirjoitettu yhdessä pitkällä, liki puoli vuorokautta kestäneellä automatkalla Kuusamosta Turkuun. Tiinan ajaessa Jaana kirjoitti. Haamukirjoittajana Tiina antoi ajattelemisen aiheita, avainsanoja, muistoja reitiltä ja yksityiskohtaisia tiedonjyväsiä, ja lopuksi vielä täydensi tekstiä. Kuvat ovat Tiinan, paitsi kakkakuva Jaanan.
Teksti julkaistaan samalla kertaa sekä tässä että Jaana Kourin Näkykynä-blogissa.
Suomen uusimmassa kansallispuistossa
Suomussalmen Hossa on Suomen uusin kansallispuisto, perustettu vuonna 2017 juhlittaessa 100-vuotiasta Suomea. Kuusamosta lähdettyä ajomatkaa kertyi kansallispuiston luontokeskukseen noin 70 kilometriä, tunnin ajomatkan verran.
Luontokeskuksesta jatkoimme matkaa kohti Värikallion kaarros -vaellusreitin alkupäätä. Sinne johti kapea, mutkitteleva asfaltoitu tie nousevan metsänreunan ja järven välissä. Kuljettaja ei juurikaan voinut nauttia maisemista, vaan ajoi kieli keskellä suuta toivoen, ettei kukaan tulisi vastaan. Asfalttitietä seurasi vielä matka metsän sisään soralla päällystettyä, kapeaa hiekkatietä pitkin. Parkkipaikka oli täynnä autoja, joten jätimme oman kulkupelimme kauempana olevalle linja-autojen parkkipaikalle.
Reittiä kuvaavasta ohjetaulusta katsoimme, että kohteemme, värikalliot eli esihistorialliset kalliomaalaukset olivat suunnilleen kahdeksan kilometrin pituisen reitin puolessa välissä. Lähdimme taivaltamaan leveätä hiekkatietä pitkin ohjetaulun vierestä. Kohta joen varressa oli pieni taukopaikka, jolta lähdimme etenemään polulle, joka nousi jyrkkänä metsään.
Jostain netin ohjeesta luimme, että suositeltu suunta oli myötäpäivään. Jostain toisaalta olimme kuulleet, että Värikallioille kulkeva eteläinen reitti olisi kuin kakunpala (piece of cake) alkupään pohjoisen reitin kivisen ja hankalamman kulkemisen jälkeen. Metsässä ei vasta- tai myötäpäivän suuntia näe, joten toivoimme parasta ja lähdimme matkaan.
Metsän rytmi on toinen
Alkumatka kulki juurakkosta, kapeaa varvikon lomitse kulkevaa, jossain myös hiekalla helpotettua polkua. Kuusten oksilla hapsotti ja repsotti naavaa, joka sai koko metsän kansan näyttämään siltä kuin ne olisivat valmistautumassa juhliin, hetkeksi seisahtuen seuraamaan meidän häiritsevää joskin hiljaista kulkuamme. Juolukoiden heleän vaaleanpunaiset lehdet pysäyttivät muistuttamaan, että nyt ei kulkemisen tarvinnut olla kiireistä.
Polkua kävellessä piti olla tarkkana, ettei kompastunut juurakoihin. Jos halusi keskittyä maisemaan, piti pysähtyä.
Mieleemme oli jäänyt jostain epävarmuus siitä, kuljimmeko reittiä oikeaan suuntaan. Kun vastaamme tuli muita poluntallaajia, epäilyksemme voimistui. Juttelimme muutamien vastaantulijoiden kanssa, toiset olivat menossa Julma-Ölkylle, toisilta saimme varmuuden, että olimme valinneet suuntamme ohjeiden vastaisesti. Päätimme kuitenkin jatkaa valitsemallamme tiellä.
Metsästä laskeuduimme portaita alas taukopaikalle. Savun tuoksun takana, makkaroitaan käristäen istui pariskunta, jota tervehdittyämme siirryimme rantaan syömään omia eväitämme, täytettyjä rieskaleipiä ja omenatuoremehua. Taukopaikalla oli rauhallinen tunnelma, niin kuin muillakin reiteillä. Tilaa olisi ollut, tasa-arvoisesti monia kymmeniä kilometrejä kulkeneiden konkareiden ja meidän muiden välillä.
Mutta mistä tuntee suomalaisen? Siitä, että hän menee, jos mahdollista, istumaan etäämmälle, omaan rauhaansa. Erottuiko tämä kivistä polkua kulkeva kansa jo vuosituhansia sitten omaksi ryhmäkseen näillä idän, lännen ja pohjoisen vesistöjen risteymäkohdilla?
Jatkoimme matkaa rieskamme syötyämme. Kohta polku nousi ylemmäs, oikealta puoleltamme metsän läpi kuulunut veden ääni voimistui ja saavuimme kalliolle, jonka reunalta näimme alhaalla virtaavan vesistön. Se jatkui kapeana korkeiden kallioiden välissä. Näkymä aukesi ja avasi katsomaan kauas, sinne jonnekin, minne vettä pitkin katse kulki. Katsomiseen piti pysähtyä, sillä kävellessä oli hyvä pitää katse maassa, että pysyi metsän puolella, turvallisesti jalat maassa ja mieli rauhallisena nousuissa ja laskuissa. Ja varsinkin nousuissa.
Alhaalla puiden välistä näkyi kaukaa tuleva ja kauas kulkeva, jo muinaisten ihmisten käyttämä vesireitti.
Viimeinen alamäki vei niemenkärkeen, jossa oli Värikallioiden taukopaikka ja rautainen viitta, joka kertoi kallioiden olevan kolmensadan metrin päässä. Tuohon matkaan sisältyi vielä lyhyt silta pienen kosken yli, oranssinkeltainen suo, jonka laidassa valokuvissa seisoo karhu, ja pieni nousu. Mäen laidalta veivät alas metalliset portaat, jonka askelmista näkyi läpi kuin Kupittaan aseman portaissa, jossa Tiina harjoittelee sietämään korkeanpaikankammoaan ja kulkemaan kaiteista kiinni pitämättä.
Värikalliot veden päällä ja sisässä
Metallisen laiturin päässä olivat värikalliot. Olimme perillä. Paikka pysäytti niin meidät kuin hetken, jossa elimme. Pystysuorassa kallion pinnassa oli lukuisia selkeämpiä tai suttuisempia hahmoja. Muutama kolmiopäinen hahmo. Toisilla kaksi silmää, yhdellä vain yksi silmä. Ne seisoivat meihin päin, yksi ikään kuin kulkemassa kohti kalliossa olevaa halkeamaa. Vieressä tanssiva hahmo rumpu kädessään. Ja kauempana outoja pieniä otuksia kiipeämässä kiven pintaa ylös.
Kuvan keskellä olevat ihmishahmot herättävät monenlaisia ajatuksia ja tulkintoja.
Aiemmin lukemamme tulkinnat kalliomaalauksista hakivat osumaa. Tulkintoja on monia. Tässä ovat ihmiset seisseet ja maalanneet nämä okralla tai punamullalla tehdyt kuvat, ehkä kerralla, ehkä useana kertana, vuosituhansien aikana, pyyhkien alla olevia pois. Ihmiset. Naiset? Metsästäjät? Shamaani? Joku, joka oli nämä kaikki? Joku, joka seisoi veneessä tai jäällä. Vesi oli tässä syvää, syvyyttä ei läpinäkyvällä teräskäytävällä seistessä uskaltanut edes ajatella. Vesi oli mustaa ja heijasti kallion kuvioita.
Tämä oli Suomen kolmanneksi suurin kalliomaalauskenttä. Oliko viisijalkainen kuva otuksesta hirvi vai tähtitaivaan viisijalkainen poro? Vai henkiolento sieltä jostain toiselta puolelta, josta unet ja päivän oudot näyt olivat ihmisille vihjailleet? Jotenkin oli sekin vieraus, outous tai erilaisuus ilmaistava. Kuten kuvien yksisilmäinen ihminenkin. Minne se katsoi?
Ylhäällä seisova ja ylöskatsova viisijalkainen poro tai hirvi.
Kuvat ja kallion halkeama jatkuivat veden pinnan alle. Veden peili ei ollutkaan raja, vaan katseen polku jatkui halkeamasta kallion sisään, veden alle. Halkeamasta kuului tippuvan veden ääni, joku kolkutti herkkää pintaa. Kala hypähti kallion ja meidän välissämme. Korppi huusi jossain kaukana kaveriaan. Kallion päältä meitä kurkkasi uteliaana kivimöhkäle, otus, joka oli seurannut myös vuosituhansien takana kuvat piirtänyttä tekijää.
Kallionhalkeama näytti jatkuvan vedenpinnan alla tuntemattomiin syvyyksiin asti.
Entä kuka oli kaivertanut kalliosta esiin hirven pään? Vai oliko se ollut kalliossa jo valmiina ja kutsunut punamullalla piirtäjät valitsemaan juuri tämän kallion? Seinämä näytti koko ajan uusia asioita, herätti uusia kysymyksiä.
Kalliosta esiin piirtyvä hirven tai poron pää
Harvinaista näinä retkeilyn lisääminä korona-aikoina tai turistirysissä yleensäkään oli, että saimme olla yksin. Oliko omana aikanaan piirtäjä ollut yksinäinen toisinajattelija, yhteisönsä edustaja vai porukan pomo? Vai olivatko kuvat aikansa graffiteja tai selfieitä, jonkun nuoren tai muun rohkean ulostulo, kuten kuvissa, joita oli tehty taukopaikan lautaseinään. I was here.
Modernin ajan kalliopiirroksia
Eläimet ja niiden jätökset
Täältä oli kuitenkin lähdettävä. Taukopaikan niemenkärkeen palatessamme olimme jälleen saman kysymyksen edessä. Myötä- vai vastapäivään? Vaellusreitillä ihmiset olivat ystävällisiä ja tervehtivätkin vastaan tullessaan. Meille näytettiin eteläisen reitin alkupää, sen, mistä olisi pitänyt tulla paikalle. Meille tämä kiertosuunta osoittautui kuitenkin hyväksi, paremmaksi kuin toinen.
Paitsi silloin, kun Värikallioiden jälkeen olivat edessä jyrkät ja pitkät portaat, jotka veivät jalat maitohapoille noustessamme korkealle kalliolle. Toiseen suuntaan kulkiessamme olisimme voineet kävellä portaat kevyin jaloin alas. Korkealla kalliolla pysähdyimme lepäämään ja katsoimme vielä värikallioiden suuntaan kuin muinaiset maata pitkin kulkeneet eteläisen Turun heimon tulenkantajat ja jatkoimme metsään.
Olisi todellakin ollut helpompaa laskeutua alas kuin nousta ylös nämä portaat, joiden ylimmäinen osa on tässä näkyvissä.
Metsä oli hiljainen, äänistä lähes tyhjä, ja samalla täynnä mielikuvitusta ruokkivaa narinaa, hahmoja ja liikettä. Vastaan tuli jonossa kulkeva retkue. Yhtäkkiä tutut kasvot Turusta putkahtivat esiin ja tervehtivät meitä hämmästyneinä. Emme muistaneet hänen nimeään tai sitä, mistä olimme tuttuja. Miten voisimme tunnistaa kasvot kalliopiirroksesta vuosituhannen takaa, kun oman elinikämmekin tutuissa kasvoissa on muistamista?
Viimeisellä kilometrillä olimme astua eläimen jätöksen päälle. Oppimallamme tieteen tarkkuudella kuvasimme jätöksen asettaen silmälasit mittakaavan osoittamiseksi ja lähetimme kuvan biologituttavallemme. Whatsupissa kysyimme heti häneltä: ”Kenen kakka?”
Ajaessamme kotiin illan jo hämärtyessä porot olivat tulleet tien laidalle. Otimme kuvia yksivuotiaasta laumasta erikseen harhailevasta yksilöstä ja arvokkaasti tien ylittävästä sarvipäisestä uroksesta. Kohta tien yli lensi myös pusikosta nouseva teeri. Järven toisella rannalla uiskenteli laulujoutsenia. Koko reitin aikana emme olleet – ehkä onneksemme – nähneet muita eläimiä kuin vaeltajien talutushihnoissa kulkevia koiria. Luontoretki täydentyi autosta bongatuilla pohjoisen metsän eläimillä.
Suuri hirvas komeine sarvineen tuli poseeraamaan meille. Kenties joku näistä oli jättänyt jälkeensä näkemämme kakan?
Pysähdyimme vielä luontokeskuksessa, jonka seinään oli piirretty esiin värikallion kuvioita ja annettu niille tulkintoja. Emme aivan kaikkien tulkintojen kanssa osanneet olla samaa mieltä. Jokainen katsoja saa tehdä omat, omiin näkökulmiinsa perustuvat tulkintansa. Vuosituhansia vanhoista piirroksista ei ole olemassa yhtä ainoaa, oikeaa tulkintaa.
Myyttiset kuvat jatkoivat elämäänsä ja kallion kuvat peilautuivat veteen vielä yön unissakin.
Kuvat kivessä ja vedessäKirjoittajien vaellusselfie
Tämä blogiteksti on kirjoitettu yhdessä pitkällä, liki puoli vuorokautta kestäneellä automatkalla Kuusamosta Turkuun. Tiinan ajaessa Jaana kirjoitti. Haamukirjoittajana Tiina antoi ajattelemisen aiheita, avainsanoja, muistoja reitiltä ja yksityiskohtaisia tiedonjyväsiä, ja lopuksi vielä täydensi tekstiä. Kuvat ovat Tiinan, paitsi kakkakuva Jaanan.
Teksti julkaistaan samalla kertaa sekä tässä että Jaana Kourin näkykynä-blogissa.
Suomen uusimmassa kansallispuistossa
Suomussalmen Hossa on Suomen uusin kansallispuisto, perustettu vuonna 2017 juhlittaessa 100-vuotiasta Suomea. Kuusamosta lähdettyä ajomatkaa kertyi kansallispuiston luontokeskukseen noin 70 kilometriä, tunnin ajomatkan verran.
Luontokeskuksesta jatkoimme matkaa kohti Värikallion kaarros -vaellusreitin alkupäätä. Sinne johti kapea, mutkitteleva asfaltoitu tie nousevan metsänreunan ja järven välissä. Kuljettaja ei juurikaan voinut nauttia maisemista, vaan ajoi kieli keskellä suuta toivoen, ettei kukaan tulisi vastaan. Asfalttitietä seurasi vielä matka metsän sisään soralla päällystettyä, kapeaa hiekkatietä pitkin. Parkkipaikka oli täynnä autoja, joten jätimme oman kulkupelimme kauempana olevalle linja-autojen parkkipaikalle.
Reittiä kuvaavasta ohjetaulusta katsoimme, että kohteemme, värikalliot eli esihistorialliset kalliomaalaukset olivat suunnilleen kahdeksan kilometrin pituisen reitin…
Näkykynä 
Yksi kommentti artikkeliin ”Värikallion kaarros -reittiä vastapäivään”