Istun Ihalan kansakoulun ensimmäisen luokan lattialla. Olen avannut oven ja ottanut siististä vihkopinkasta itselleni vihon, ehkä kaksi.
Muistoni viidenkymmenen vuoden takaa on jäänyt mieleeni erityisesti siksi, että otin vihot ilman lupaa. Ilmeisesti jäin heti rysän päältä kiinni, mitä en muista. Ehkä vanhempani ihmettelivät kotona uusien vihkojen pinoa kirjoituspöydälläni.
Se oli ensimmäisiä tapauksia elämässäni, jolloin opin ymmärtämään, että kaikki tavarat maailmassa eivät ole kaikkien ihmisten yhteisesti käytettävissä. Vähän samantapainen muistoni on siitä, miten alle kouluikäisenä tein kävelyretken sallittua reviiriä kauemmas. Tervehdin iloisesti kaikkia kävelytiellä vastaantulevia ihmisiä. Kotiin palattuani isosiskoni läksytti minua ja opetti, että vain tuttuja tervehditään.
Näitä riittää. Olen oppinut itsestäni sen, että elämäni jotkin käännekohdat ovat nimenomaan niitä, joissa olen joutunut törmäämään yhteisön toiminnan edellytyksiin. Ne ovat minulle olleet myös asteittaista oman rajattoman maailmankuvan muokkautumista sääntöjen, odotusten ja toisten ihmisten huomioimisen yhteiskunnaksi. Nuo käännekohdat ovat tehneet minut osaksi ihmiskuntaa. Ja vähitellen ymmärtämään, että teoillani saatan myös vahingoittaa muita ihmisiä. Olen oppinut, että säännöt suojelevat ihmistä myös häneltä itseltään.
Kaikki näistä käännekohdista eivät ole olleet miellyttäviä. Voisi rajusti sanoa, että sinisilmäisyyden tilalle on tullut realismi, todellisuuden taju.
Ajoittain hyppään tieltä kiviaidan yli metsän puolelle. Muistelen hetkiä toisin. Historiantutkimuksessa on jo totuttu ajatukseen historian uudestaan kirjoittamisesta. Tämän päivän näkökulmasta voidaan menneisyyttä tulkita toisin kuin aiemmin. Käännän katseeni uudestaan muistooni. Mitä olinkaan näpistelemässä? Vihkoja, ilmeisesti minulla oli jo silloin valkoisen paperin täyttämisen vietti.
En kuitenkaan lähde syyttelemään kasvattajiani tai oikeusjärjestelmää elämäniloni typistämisestä. Punon molemmat juonet yhteen ja katson, millaiselta lettini näyttää. Osallistuin muutama vuosi sitten kirjoitusterapian kurssille, jonka aikana kirjoitimme kuukausittain eri vaiheita elämästämme. Silloin mieleeni tuli eri tapahtumia, eri muistot nousivat merkityksellisiksi kuin mitä nyt. Mietinkin, josko lähtisin jälleen tuolle kurssille.
Kun karkasin kotipihastani, päälläni oli oranssi mekko, jossa olivat pienet taskut. Kuva tarkentuu. Mitä tapahtui noiden käännekohtien jälkeen? En ollut enää sama tyttö, vaan elämääni tuli uusia asioita: aloin täyttää vihkojen ruutuja kirjaimilla. Muistan hyvin vielä aakkosista U:n olleen erityisen hankala. N:n ja A:n viivat sai suorina vedettyä pisteestä pisteeseen helpommin. Ja miten hyvältä tuntui osata kirjoittaa oma nimi, vaikka J:n kaaren saaminen sujuvasti kiinni pystyviivaan ei aina onnistunutkaan.
Näkykynä 
Onpa ihanaa saada lukea kirjoittamaasi pitkästä aikaa, omasi kuuloista, näköistä ja tuntuista, hajujakin. Makustelen. Ja sitä kuudetta aistia.