Onnen liikahduksia

Korona on maailmanlaajuisesti allekirjoitettu, globaalin ja lokaalin viruksen tartuntaketjuillaan yhdistävä pandemia. Elämme onnetonta aikaa. Sen läsnäolo on totta siellä ja täällä, muttei ole vielä fyysisesti ulottunut minuun.

Korona-aikana tai sen vaikutuksesta olen kokenut joitain hetkiä, joita nimittäisin lähes huomaamattomiksi onnenhetkiksi. Olkoon tämä niitä tarkasteleva minitutkielma, joka jatkuu, yhteenvetoa ei ole.

Onnenonkija

Globaali vyörre vaikuttaa omaan elämään, se on aikaansaanut muutoksia. Kun on ollut etätyössä omissa oloissaan ja tutuissa paikoissaan pitempään, on myös ehtinyt kokea onnen verkkojaan. Ei jokapäiväistä vaihtelua työhuoneen, koneiden, tuolin, tilan ja kodin eri työpisteiden välillä, ei arkisia reittejä kodista työpaikalle joogaan pyörällä.

Onnenlahja

Suuren osan ajasta olen viettänyt saaressa, joka on yleensä ollut kesäpaikkamme. Nyt se oli lähes pääasiallinen asuntomme jo yli puoli vuotta. Vaikka samoissa nurkissa nuhjaaminen on välillä ahdistavaakin, pienen pakonkin edessä ovat monet korona-aikana pistäneet pihansa ja talonsa kuntoon, tehneet keittiöremontin tai siivonneet kirjahyllynsä. Itse olen onnenkantamoinen: lähiympäristönäni oli meren ympäröimä saari.

Onnen lintukoto

Samassa saaressa oleminen on tuntunut painovoimana hetkiin maadoittumisessa. On tullut tehtyä, urakoitua isosti, tehtyä jätekuormia, siivottua jätelautakasat, kaivettua, tarkistettua ja lajiteltua vuosien bensakanisterit nurkista, maalattua talon ikkunat, suunniteltua energiankulutusta ja -kulkua ja koettu suursiivoamisen tyytyväisyyden onnea. Minusta on tullut muovitasku. Masennuksesta ja raivosta, muovin loppumattomista palasista jaloissa, huolimatta mietin, miten muovin kirkas sininen on ihmisen jälki ja ihmisen kumppani. Suhde muuttuu.

Onnenlapsi

Olemme olleet pitempään saaressa kuin muina syksyinä, jolloin asumiset siellä rajoittuivat joihinkin viikonlopun käynteihin. Vielä noin viikko sitten lämmitin siellä vielä enää yhtä huonetta, jossa mahduimme hyvin nukkumaan, syömään ja tekemään töitä. Iltaisin puiden antama lämpö huoneessa, tulen lämmittämä uuni, sen vieressä lämpimässä nukahtamisen hetket.

Onnenmyyrä

Aurinko kulkee matalalla, harvoin sattumoisin sen säteet pilkahtivat pilvipeittojen takaa, valoa oli vähän, hämärä asui huoneissa. Ilmassa pimeitä pisteitä. Saaressa aurinkokennojen lataus riitti vain vähäiseen määrään valoa päivässä, sen säästimme illan satunnaisiin kulkuihin peittojen alta pihalle tai tavaroiden etsimiseen. Kännykkää ja tietokonetta latasin irrallisella autojen akulla. Zoom-kokouksissa tai kirjoitus- ja ruotsin kielikursseilla käytin erillistä akkua, kasvoni oli niiden ruudussa niin päivällä kuin illalla pimeässä, joko ylivalaistuina tai varjoisina. Taskulampun taiteilin mukin päälle antamaan hiven valoa paperiin koneen vieressä. Katsoin kateellisena ruutujen ihmisiä, joiden työhuoneet olivat valoisat, valkoiset seinät, avarat ikkunat ulos. Mutta myös omat ratkaisuni toimivat, onnistuivat.

Onnentäysi

Saari oli läpimärkä. Juuri ennen päivänlaskua laskeuduin liukkaalta kalliolta mereen, taskulampun valokeilan osoittamaan kohtaan, pulahdin kylmään, nousin ylös, menin saunaan. Pimeässä maailmassa, pimeässä saaressa, pimeässä saunassa vain tulipesän lasin läpi liekehtivä valo lauteilla makasin tulen tuomassa lämmössä. Lepäsin vastaanottaen lämpöä iholla, onnea ihon alla tuntea meren kylmä ja sen jälkeinen kuuma.

Onnenpyörä

Viikko sitten nostimme isot veneet talviteloille ja siirsimme leirimme Turkuun. Syksyn kaupunkielämisen arki alkoi hyvin myöhäisessä vaiheessa, matalassa marraskuussa. Samaan syssyyn putkahti Turun yliopiston tunnusten poisluovuttaminen. Nyt oli aika. Toista vuotta jo tutkijana Åbo Akademin puolella olleena, vasta nyt luovuin entisen opinahjoni ja työnantajani Turun yliopiston tunnuksista. Enää en pidä jalkaa oven välissä mahdollinen paluu mielessäni. Voin olla tarvittaessa muutenkin yhteydessä. Pieni teko enää jo sopeuduttuani uuteen työympäristöön, mutta tiedostojen järjestelyn sekamelskassa poislähtö tuntuikin suurelta. Yksi muistitikku hajosi vanhoja tiedostoja siirtäessäni. Sen mukana myös kaiken aiemman muistamisen tai muistelemisen välttämättömyys.

Niin kodin kuin molempien yliopistojen pilvipalvelut olivat hämillään ja minä niiden käyttäjänä en osannut edetä riittävän pitkälle tietokoneen syöttämien automaattisten vihjeiden perusteella. Käännyin ensin tietokoneliikkeen puoleen, joka tosin korjasi työkoneeni liimaamalla sen pyörä- ja saarireissuissani rikkimenneen kulman, ja muistitikulta liike sai esiin joitain tiedostoja. Turvauduin uudestaan tee-se-itse-periaatteeseen. Hukuttauduin koneen roskakoriin, pelastin tarpeellisia tiedostoja sieltä. Onneksi olin siivonnut järjestelmällisesti laittaen siirtämäni tiedostot myös sinne.

Onnentuoja

Lopulta vein ongelmani myös Åbon, ”pienen kotoisan yliopiston”, helpdeskiin. Luottamukseni palkittiin, työntekijä perehtyi heti kanssani kokonaisvaltaisen hoidon eettisten periaatteiden mukaisesti koneeni ja tikkuni oireisiin. Taisin hymyillä maskin alla. Kotiin polkiessani olin onnesta kevyt: tavata uusi avulias ihminen! Tietokoneen suursiivouksessa pitkämielisyyden ja rähjäämisen vaihtelut ovat raskaita. Nyt olen rutiineissani jälleen onnen puolella. Käännyn tässä myötätuulessa, tunnen ajassa vähitellen tapahtuvan liikkeen.

Onnenkeikaus

Tarkkailen tuskin huomattavaa onnentunnetta oudoissakin konteksteissa: Aluksi työpätevyyden ylläpitämiseksi aloittamani kielikurssin tehtäviä tehdessä olen innokas pikkutyttönen askartelemassa. Vieraiden sanojen merkityksen selvitessä saan kiinni kielen hihasta, se tulee tutuksi, kuuntelee.

Kirjoitin pitkästä aikaa muistikirjaani myös itselleni muistettavaa: nyt itse ensimmäiseksi. Muutin sen tosin hyvin pian: myös itse. Joogassa tuskin tunnen sisustaani tutuksi liikunnanpuutteesta kipeiden ja kesän töistä kuluneiden luitteni seurana. Puolessa vuodessa olen vanhentunut, riutunut ja ränsistynyt entisen reippauteni jäädessä jo muistoksi ja ei-enäätavoitettavaksi tilaksi.

Onnenpotkuja

Tässä siivoamisessa, vähenemisessä ja yksinkertaistamisessa on silti onnea. Se on kätkeytynyt pitkämielisyyden, yllättävien suur-urakoiden, nurkan takaa tulevien hyperhaasteiden ja marrasväsymyksen alle. Odottamattoman jonkin uuden puhkeaminen näennäisestä arjen tyhjyydestä, tunne elämisestä pieninä murusina olemassaolemisessa. Se saattaa olla kahden sanan välissä, sukkapuikkojen silmukan värisävyssä tai hurahtamisessa uudelleen valokuvaukseen.

Valokuvatessa näkyväksi tulevat merkitykset. Kuvantaminen kutsuu sanoja aivojen tiheistä käytävistä. Kun jotain lähestyy, jota on odottanut, vaikkei tiedä mitä se on, se yhdistyy kuvan ja sanan – ajatusten ja tässä niistä kirjoittamisen – dialogissa. Katsoa linssin läpi hetkien kuvitusta ympärilläni, poimia sitä mitä jää huomaamatta, muistiinpanematta. Samalla tutkiskella itseä osana kaiken lainalaisuutta, havainnon, reagoinnin ja tallentamisen ketjuissa. Kuvat ja sanat ovat muistovirtaa. Ne pyrkivät synnyttämään ymmärryksen polkuja. Oliko ensin kuva vai sana? Kuvasanoja sanakuvia kuvittuu ja sanoittuu yhtaikaisesti.

Onnentoivotus

Hauraat onnenhetket syntyvät kuullosten. Niiden muutosvoimaa ei tule halveksia.

JK 1. Tämän kirjoituksen olen rajoittanut koskemaan itseni ja lähiympäristöäni, suuret, onnenlahjojen mittaamattomat aiheet, kuten läheiset ihmissuhteeni, olen jättänyt kirjoittamatta.

JK 2. Onneen liittyvät sanat olen poiminut Nykysuomen sanakirjasta vuodelta 1956.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s