Ujula, Emajogi

Academus, Pepleri Aamulla herään väsymykseen, vaikkei ole mitään syytä. Ikääntyneen kehon ääni. En kuuntele sitä, nousen. Teen aurinkotervehdyksiä pieneen hikeen asti, jään maahan makaamaan, vastaanottamaan kehon ääntä nyt. Suhisee ja hiljaisuus kaikuu sen käytävissä. Kökötän eli meditoin pidentääkseni kehoni salin tyhjyyden kaikua, ja sekin lakkaa, … Jatka artikkeliin Ujula, Emajogi

Kotiretriitti

IMG_0347

Asun Turussa omakotialueella. Meillä on melko suuri puutarha, jonka olen pitänyt itseselviävässä tilassa. En siis kastele kuin muutamaa ruukuissa olevaa kukkasta ja kitke kuin keväisin. Toistelen itselleni, että teen sitä vain sen verran kuin minusta on mukavaa, omaksi ilokseni. Jopa nurmikon leikkuut alkukesästä ovat tuntuneet hyviltä kirjoitussessioiden välissä. Väitöskirja, sen jälkeinen yliopisto-opettajan ja tutkijan työ vaativat melkoisesti istumista tietokoneruudun ääressä. Muuhun jäävä aika on kutistunut monesti piipahduksiin ulkona ja puheluihin lapsille, kävellen samalla saaden selän suoristettua ja raitista ilmaa.

Kesä-heinäkuun olen yleensä ollut kokonaan saaressa, sukulaisia tapaillen ja aiemmin myös lähes kokoaikaisesti sisällä istuen kirjoittamassa. Tänä kesänä tahti on hieman hidastunut. Olen viettänyt myös leirielämää. Ollut aikuisten lasteni ja muiden läheisten kanssa. Ja nyt, sairastellut.

Kurkkukipu äityi vakavaksi väsymykseksi. Oli pakko lähteä saaresta kaupunkiin lääkäriin. Virusperäinen. Lepoa, lääkkeitä, sinkkiä ja C-vitamiinia. Mies lähti sukumatkalle Hiidenmaalle. Inkivääriä, valkosipulia, höyryhengitystä. Olin suunnitellut olevani saaressa nauttien harvinaisesta yksinolosta, harvinaisesta vetäytymisestä ihmisten seurassa olemisesta. Nyt jäin kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Sitten hyppäisin linja-autoon ja takaisin saareen. Mutta ei.

Ensimmäisen toipilaspäivän illalla siirryin nukkumaan alakertaan helteen takia. Talon kaikki ikkunat olivat auki. Edes pienen tuulenvireen syntyä. Ensin kirjoitin sängyssä istuen ja välillä nukkuen yltäpäältä hiessä. Tein ruoan ja kävin puutarhassa syömässä, viettämässä luppoaikaa facebookia selaillen. Katselin mitä muut, miten muualla.

Iltahetkinä en jaksanut edes täyttää astianpesukonetta, kutoa tai lukea.  Olin sohvaperuna. Tunsin olevani muualla kuin missä olisin halunut olla. Olin kipu kurkussa, olin väsymys, olin korvamato, jota en saanut lakkaamaan. Mielessäni kävi saaren hiljainen vanhan talon sali, jossa yleensä kirjotin ja nukuin, rannassa oleva vesi, johon pulahtaa, jos olisin terve. Kohta lähtisin.

IMG_0346

Pahin väsymys väistyi, mutta ääni oli edelleen hukassa. Puhuin muutaman sanan ääneen. Mietin tulisinko toimeen sen kanssa loppuelämän. Vietin puutarhassa enemmän aikaa. Siirryin kirjoittamaan ensin padillä, kunnes huomasin, että omenapuiden alla varjossa myös läppärin ruudulle oli mahdollista kirjoittaa. Maa ja taivas huokuivat lämpöä jopa liikaa. Auringossa olo mahdotonta. Puiden alla oli mukavaa, nautin vain ilman ja tuulenvireen kosketuksesta iholla.  Aloin nukkua päivisin puiden alla.

Omenapuista pidämme huolta. Niitä on yhdeksän, joista kaksi vasta teiniä.  Tänä extremekesänä hedelmiä on tulossa paljon kuivuudesta huolimatta. Jo kerran olen kontannut puiden aluset tyhjiksi omenaraakileista, joita puut ovat pudottaneet. Nyt annoin niidenkin olla. Korjaan sitten kun. Sitten kun minulla on siihen voimaa.

Tein yhä vähemmän. Söin, nukuin, kirjoitin mitä olin itselleni tai muille luvannut. Paikallaan pystyin tekemään, kaikki muu oli liikaa.

Muutaman päivän jälkeen sain hitusen elinvoimaa. Se tuli esiin suunnitelmana saareen lähdöstä. Ehkä kaverin autolla tai bussilla. Sitten kauppaan ja saareen. Mutta yskiminen jatkui. Öisin neljän aikaan heräsin kutivaan kurkkuuni. Vielä ystävän sanat siitä, että älä lähde. Ole vaan täällä.

Päätin vastustaa omaa tahtoani lähteä, mennä muualle, missä olisi parempi. Minä jäin. Erään aamuyskimisen aikaan en halunnut näin enää jatkuvan,  valusin lattialle istumaan, kaivoin vanhan mietiskelyoppaani ja aloin hengittämällä puhdistaa kurkkuani, ja mieltä. Sivu sivulta, ajatus ajatukselta.

Sain nuorena itselleni intiaaninimen Nopeat askeleet. Olen ollut aina valmis lähtemään, tilanteista hakeutumaan, vetäytymään, siirtymään toisiin maisemiin. Vain pakko, viimeinen viesti, kehon heikko tila on saanut olemaan lähtemättä.

Eilen vietin jo suurimman osan päivästä omenapuiden alla. Talitintit tulivat lähelle oksistoon, orava naksutteli puun rungolta talon reunalle siirtyessään, ja iltasella kuulin sisältä kyyhkysen kuhertavan univirttään. Se oli paikka, josta olin monesti unelmoinut. Nyt unelmoin siellä. Sain kirjoitustöitäni tehtyä vähä vähältä, lempeämmin. Varjossakin niin lämmin, etten vilukissana palellut.  Kävin sisällä tekemässä ruokaa, nukkumassa loppuun päiväunet, jos ulkona oli liian kuuma. Illalla tuli ystävä kylään.

IMG_0350

Yöstä oli tulossa viileä, suljin joitain ikkunoita. Aamiaisen aikaan alkoi ulkoa kuulua uusi ääni. Vesipisarat omenapuiden oksilla. Huusin ikkunasta ilohuudon pihalle! Jo melkein omalla äänellä. Nyt kirjoitan jälleen sängyllä. Tyytyväisenä siitä, että osasin jäädä, olla kotona.

Avajaisseremonia

Viikko sitten osallistuin Kustavin Itätalossa järjestettävään Neljän tuulen yhdistyksen Vesi on elämä! – Four Winds -leiriin. Tämä oli kolmas kerta minulle, ensimmäinen kerta kutsuttuna esiintyjänä. Vuonna 1997 olin osallistunut Saarijärvellä silloin toista kertaa kokoontuvaan leiriin ja edellisvuonna 2016 tapahtuman kaksikymmenvuotisleiriin. Kotisivuillaan Four Winds kuvaa olevansa toimintaa, jolla halutaan löytää alkuperäiskansojen henkisen perinteen pohjalta ratkaisuja nykyihmisen ja hänen kuormittamansa maapallon ongelmiin, sekä edistää yksinkertaista tapaa elää sopusoinnussa luonnon kanssa.

Tämän kertaisen leirin teema oli Vesi on elämä. Itse tulin kutsutuksi niin shamanistisen taustani kuin sen takia, että olen kesäkustavilainen ja perehtynyt paikallisiin veteen liittyviin ja vedelle annettuihin merkityksiin. Minua pyydettiin myös osallistumaan avajaisseremoniaan muiden kutsuttujen vieraiden ja leirin vetäjien kanssa. Meitä nimitettiin esiintyjiksi. Leirille oli ilmoittautunut noin satakolmekymmentä osallistujaa.

Valmistautuakseni omaan osuuteeni olin tehnyt kaksi keskisen maailman shamanistista matkaa, kysellen hengiltä, mitä (me) leiriläiset tarvitsisi(mme)vat. Mitä olisi oleellista ottaa huomioon tai tehdä joko leirin avajaiseremoniassa tai oman esitykseni aikana? Noiden matkojen muistiinpanot olivat matkakertomuksina vihkojeni sivuilla näkyminä kesäkotisaarestani, jossa matkat tein, ja joinakin sanoitettuina ajatuksina, joita matkanteko oli synnyttänyt.

Leirin ensimmäisenä päivänä me vieraat ja vetäjät kokoonnuimme piiriin esittäytymään ja pohtimaan avajaiseremonian kulkua. Joitain valmiita osuuksia oli jo hahmoteltu. Charles Lawrence avaisi seremonian, jossain vaiheessa tulisi Mona Polaccan ohjaama kättelyseremonia ja sen jälkeen Annie Spencerin vesiseremonia, jonka jälkeen vesi vietäisiin tiipiihin. Muu oli vielä avointa, hahmottelematonta. Piirissä sovimme, että annamme sen mennä ”flown” mukana. Työskentelytapa oli minulle tuttu. Olin esimerkiksi järjestänyt useita rumpujen siunaamisseremonioita leirin vieraiden kutsujan Christiana Harlen kanssa. Henkien kutsun jälkeen myös henget osallistuisivat seremoniaan, mihin luottaminen ja intuitiivisesti toimiminen synnyttäisi seremonian kulun.

Henkien kutsu avaa tilan toiseen aikaan. Se on portti, joka merkitään aikaan ja tilaan, jossa olemme yhteydessä henkiin, jossa kaikki, mikä tapahtuu on merkityksellistä. Four Winds -leirin avajaiseremoniassa tämä korostui.

Seremonia on yhdessäkuvittelemista. En tarkoita kuvittelemisella jotain ei-totta tai mielikuvituksen tuotetta. Kuvitteleminen on toimintaa, ja yhdessäkuvitteleminen yhdessä tapahtuvaa toimintaa. Seremoniassa kuvitteleminen tapahtuu sovitusti yhdessä henkien kanssa. Yhdessä kuvittelemisen tila synnyttää ja on toimintaa, joka seremoniassa konkretisoituu tekoina ja sanoina. Joka tapahtuu todella.

Leirin osallistujat olivat muodostaneet suuren piirin pihassa olevan vanhan saarnin alle. Christiana toivotti kaikki tervetulleiksi ja esitteli lyhyesti leirin esiintyjät. Charles alkoi puhua ja sytytti suitsukkeen pieneen metalliastiaan. Christiana ojensi sen minulle, ja lähdin kiertämään piiriä, jotta jokainen osallistuja voisi savussa siunata ja pestä itsensä. Savu puhdistaa ja valmistaa osallistujan henkien kanssa vuorovaikutukseen.

Kulkiessani piirissä kohtasin ihmisten katseet, kohtasin heidät jokaisen. Miten syviä katseita täynnä viisautta, iloa, tuskaa, kokemuksia ja odotusta. Kuulin Charlesin puhuvan leirin merkityksestä. Siitä, miten emme olisi samoja leiriltä lähdettyämme. Että meidän tulisi jättää vanhat juttumme taakse. Ne eivät olisi tässä nyt. Saisimme uudet kasvot. Hän oli hyvin monisanainen, nyt muistan vain jotain hänen puheestaan. Kuuntelin kuitenkin tarkasti peilaten hänen sanojaan siihen, mitä olin hengiltä saanut vihjeeksi siitä, mitä minun tulisi sanoa. Yllätyinkin siinä, miten paljon hänen sanansa viestivät samoja asioita, joita olin kuullut hengiltä. Kuulin myös hänen naureskelevan sitä, miten kauan hän joutuu puhumaan, sillä savun kierrättäminen kaikille ihmisille kesti. Lopuksi suitsutimme yhdessä leirin rummun.

Seuraavaksi Mona esitteli meille kättelyseremonian. Siinä piirin osallistujat lähtevät jonossa kiertyen kättelemään vuoronperään kaikkia. Tulimme kätelleeksi toisiamme kahdesti, kättelijänä ja käteltävänä. Esitellessään tämän Amerikan alkuperäiskansan vanhan tavan Mona puhui miten olemme vuorovaikutuksessa toistemme ja henkien kanssa. Tämä osuus avasi meidät tähän vuorovaikutukseen koko leirin ajaksi.

Tämän jälkeen suurensimme piirin kulkemaan myös viereisen pihalammen ympärille. Annie kertoi pihassa olevasta lähdekaivosta, miten se oli parantava lähde. Hänen mukaansa paikka on ilmeisesti ollut aikoinaan pyhä paikka. Annie esitteli vesiseremonian. Annien, Andrean, Annien avustajan, ja minun laulaessa ja rummutttaessa, leirin osallistujat tulivat vuorotellen kaatamaan lampeen kotipaikaltaan ”onnellisen”, vapaana kulkevan veden, jonka he olivat tuoneet mukanaan. Leirikirjeessä oli näin ohjeistettu. Leiriläisten vedet yhtyivät paikan veteen. Myös tämän olin nähnyt ennakoivalla matkallani: tärkeä olisi maan, maasta tulevan veden ja meriveden yhteys. Siitä tuli pyhää vettä, jota voisi käydä leirin aikana kohtaamassa. Annie oli juuri ennen seremoniaa pyytänyt minua tähän ja opettanut laulun, jota laulaisimme:

”Born on water,

Cleansing, powerful,

Healing, changing, we are!”

Kun muut leiriläiset olivat kaataneet vedet lampeen, myös intialaisten tuoman Gangesin veden, hain oman pulloni. Menin veden viereen ja tajusin, mitä minun oli tehtävä. Kaadettuani veden, jonka olin ottanut läheisestä merestä, sanoin: ”Tuon läheisen meren terveiset.. (sitten sanat vain tulivat suustani) …usein sanomme, että taivas itkee, nyt myös vesi itkee. Tämän leirin aikana, kuuntele vettä, mitä se haluaa sanoa, itke sen kanssa, iloitse sen kanssa. Tule jonakin hetkenä leirin aikana ja pese kasvosi tässä vedessä. Saat uudet, jakamisen kasvot!” Astuin vielä lampeen ja pirskotin vettä kaikkien osallistujien päälle joka suuntaan, miten olin tehnyt myös matkallani valmistautuessani tälle leirille. Sen aikana olin kulkenut pitkin kotisaartani ja siunannut pirskottamalla kaikkea ympärilläni kaivosta nostamallani vedellä. Sanat, joita olin sanonut, eivät olleet tulleet vielä matkaa tehdessäni, mutta matkan tuntemukset ja suru vesien saastumisesta – olin itkuun purskahtamaisillani, niin kuin kuulin nyyhkytystä myös ympäriltäni – sai sanansa vasta seremoniassa. Joitain osia neuvoa-antavasta matkastani oli toteutunut muiden sanoissa ja tekemisissä, osa jäi toteutettaviksi oman osuuteni, esitelmän aikana. Oleellisena ohjeena muistin sen, miten tärkeää olisi jokaisen muodostaa oma henkilökohtainen suhteensa, maan lasten uusi liitto veden kanssa.

Annie täytti vielä maljan yhteisestä lammen vedestä, joka kuljetettiin lähelle pystytettyyn isoon tiipiihin, leirin kokoontumispaikkaan. Samoin kuin koko ajan tiipiissä keskellä olevassa tulisijassa oleva tuli pidettäisiin yllä, kehotettiin osallistujia olemaan yhteydessä myös veteen, muistamaan tietoisesti sen läsnäolo.

Kuvat: Leirin kuvaaja Lea Kömi.

Kukkia, osa I

Sain facebookista haasteen lähettää kukkakuvia kolmena päivänä. On heinäkuu.

Herään kuuden nurkilla, lähden ulos ja pysähdyn. Aurinko on noussut jokin aika sitten, mutta on yhä tuore, kuin juuri kukkaansa puhjenneena. Mieleni sykähtää ja sykkii auringon tahdissa. Aurinko kukkii, sen sydän lyö leveällä läpällä.

Tällä viikolla jo toukokuun pikkusuven ajoista alkanut kesä on kypsynyt pitkäkestoiseen kolmenkymmenen asteen kuumuuteen. Kesäpaikkani on noin eekkerinkokoinen Holma Kustavin pohjoisosassa, Lypertön kylässä. Saari on vielä kuusikymmentäluvulla ollut melko puuton, luotomainen, kun nyt se täyttyy elintilasta kilpailevien katajien, leppien ja muiden puiden pieninä metsikköinä. Suuri osa saaresta on kuitenkin kallioita, rakennuksia ja niiden pihoja sekä kaiken välissä risteileviä polkuja sekä sitä muuta saariston luontoon kuuluvaa, heiniä, pensaita, kukkia, risukkoja, kivikkoja.

Haastattelin kymmenisen vuotta sitten kesäasukkaita kyläkirjaa ja väitöskirjatutkimustani varten. Kyselin heidän huomaamistaan muutoksista kylässä ja sen ympäristössä. Yksi näistä muutoksista oli kasvillisuuden rehevöityminen. Osasyyksi nähtiin aiemman elämäntavan hiipuminen. Se näkyi rantojen kaislikoissa – ennen ne niitettiin lehmille. Toisena syynä nähtiin kasvillisuuden lisääntyminen ravintopitoisten sateiden vaikutuksesta. Saaret kukkivat ja myös meri kukkii.

Tämä aamu oli kesän ensimmäinen, jolloin pyörsin rannasta takaisin menemättä uimaan. Sinilevä teki veden jähmeäksi ja sen vihreät hiukkaset kerääntyivät pintaan. Pinnassa oli myös rakkolevän keltaisia kukkia. Rakkolevän varsiin pinnan alla oli kietoutunut pehmeämpää levää. Vesi oli sameaa. Läheisellä luodolla lokki seisoi hiljaa ja katsoi kanssani maisemaa. Oli äärettömän kaunis aamu, hiljaisuuden rikkoi joutsenen lyhyt lento. Se vaihtoi vastarannalla paikkaa.

Aivan rannan kupeessa kukkii hiirenvirna, tuo hyvin tavallinen, huomaamaton sinikukkainen kasvi. Kun sain kuvahaasteen, mietin, mitä kukkia enää tässä kuumuudessa olisi jäljellä kuivumiselta. Heinäkuussa saaren täyttävät keltaiset kukat. Nyt ukontulihatun kukkiminen oli tyrehtynyt muutaman päivän kukkaan. Kun tulin sisään, tarkistin rannan kasvin vielä hiirenvirnaksi. Kyllä, se se oli:

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/hiirenvirna

Rantakalliolla kukkii myös siankärsämö. Se kukkii myös Turun kotini pihalla. Se on yksi kasveista, joita on aina löytynyt niistä ympäristöistä, joissa olen asunut. Sanotaan, että ihmisen lähiympäristössä kasvaa juuri niitä kasveja, joita hän tarvitsee, myös henkilökohtaisen terveyden kannalta. Minulle noita kasveja ovat olleet omena, minttu, lemmikki, juhannusruusu ja juuri siankärsämö. Siankärsämö on myös yksi niin sanotuista naisten yrteistä. Se helpottaa kuukautiskipuja ja vahvistaa verta. Jopa siinä määrin, että sitä on käytetty Suomen sodan aikoihin haavojen hoidossa. Erityisesti naisille kukkii vaaleanpunalehtinen siankärsämö. Ennen teekuppiinsa laittamista, kannattaa tarkistaa, että kukassa on keskellä yhä keltaisena loistava aurinko. Itse keräsin sitä nuorempana kimpuiksi katonrajaan ja eniten pidin sen tuoreista lehdistä näkkileivän päälle laitettuna.

Tupaan tullessani ohitin myös juhannusruusupensaikot. Tänä vuonna se kukki jo ennen juhannusta. Nyt se jo teki marjaa. Kuivan näköiset lehdet ja marjat olivat muisto kukista. Niitä katsoessani muistin monia ruusun kukkimisia, monia juhannusruusujen kukkimisen aikaan tapahtuneita asioita, tunteita. Juhannusruusun aikaan luonto on kuin juuri pukeutuva rakkaus, hehkeä, hehkuva, raikas ja samalla täysi.

Auringon kuva heijastuu meren pintaan. Myös kukat herättävät mielen vertauskuvallisuuteen. Niiden huokuessa, puhjetessa, tuoksuessa, sykkiessä itsekin sykin sanoja, jotka avaavat muita kielen kuvia, muistoja, merkityksiä. Sykkeet laittavat virran kulkemaan, pumppaavat elämää olennosta, oliosta, asiasta toiseen. Ne saavat mielen kukkimaan.

Käy päälle keho!

Tänä aamuna ensi kertaa koko talvena on nuhainen olo ja kurkku kipeänä. Valtakuntaa ravisuttanut influenssa on väistetty kuukausi kuukaudelta joogaamalla, uimalla, kuntosalikäytäntöä opettelemalla ja (sauva)kävelemällä sekä valkosipulivoileipiä syömällä. Mutta nyt. Illalla kurkunpää tuntui aralta. Samaa valitteli työpaikan viereisestä huoneesta ovelle tullut työkaveri. Toinen niisti nenäänsä … Jatka artikkeliin Käy päälle keho!

Tammentaimi

Yksi asioista, mikä ihmisen tulisi tehdä elämässään, on istuttaa puu.  Tein sen tänään. Kuljin pienen tammentaimen kanssa ja mietin, missä sen olisi hyvä kasvaa. Pihamme on melko täynnä. Siellä, missä on tilaa, on lähellä suuria koivuja. Ne vievät veden. Päädyin kuitenkin avonaiseen paikkaan koivun ja … Jatka artikkeliin Tammentaimi

Ei tule mitään

Tänään oli yksi niistä päivistä, kun kirjoittamisesta ei näytä tulevan mitään. Ja kuinka mones jo peräjälkeen?  Kuin artikkeli ei antaisi kirjoittaa itseään. Eikä ole kyse edes päivistä vaan jo kohta viikoista. Mitä ikinä voikaan sattua taivaan alla, sattuu juuri paperin ja minun välissäni. Toisaalta tiedän, … Jatka artikkeliin Ei tule mitään

Uni johon heräät

Yksi lapsuuteni suurimmista peloista oli se, että herään aamulla toiseksi ihmiseksi. Olisin mieleltäni sama kuin nukkumaan mennessä, mutta ruumiini ja ympäristöni olisivat jonkun toisen. Niinpä en iltaisin uskaltanut ummistaa silmiäni lainkaan.

Outoon ruumiiseen heräämisen teema on käytetty myös kirjallisuudessa. Virginia Woolfin läpimurtoteos Orlando (1928) kertoo nuoresta aatelismiehestä Elisabethin ajan Englannissa. Kolmikymppisenä Orlando vaipuu uneen kokonaiseksi viikoksi. Herätessään hän huomaa muuttuneensa naiseksi, mutta hänen mielensä ja persoonansa ovat kuin ennen.

Runoilija Jysky Ihalainen sanoi minulle joskus, että runoilija kirjoittaa samaa runoa koko ikänsä. Näen myös itseni kietoutuvan samankaltaisten teemojen ympärille. Yksi niistä on unen ja todellisuuden suhde.

Joitain vuosia sitten tutustuin tiibettiläiseen unijoogaan. Siinä pyritään olemaan unennäön aikana tietoisia siitä, että nähdään unta. Tekniikan avulla voi käyttää nukkumista ”todelliseen heräämiseen”. Tiibettiläisessä perinteessä onkin unijoogaa hyödynnetty henkisen kehityksen apuvälineenä.

Tiibettiläisen bön-tradition lama Tenzin Wangyal Rinpoche kirjoittaa kirjassaan Tiibettiläinen unijooga, että ”mikäli ymmärretään aidosti ja syvällisesti kaiken olevan unta, voidaan vapautua virheellisestä havainnointitavasta eli vapautua samsaran unesta, jossa mielikuvituksen sepittämät asiat otetaan todesta”. Ajatus kääntää todellisuuden uneksi ja unessa harjoitellaan ”selkounta”.

IMG_6704 (2)

Menemättä yksityiskohtaisemmin tuon tekniikan perusteisiin, mielestäni se on mielenkiintoinen siksi, että tuon ”oivalluksen myötä ollaan väistämättä tietoisesti läsnä hetkessä, sillä mitään muuta ei ole olemassa”. Luulisin, että lapsuuteni painajaiset johtuivat siitä, että aloin kokea, vaikken vielä ymmärtää, ihmisen osaa syntyä johonkin ruumiiseen.

Olen viime aikoina kokenut oman ruumiini kodikseni. (Erityisesti olen aina pitänyt omista jaloistani. Se ei tarkoita, että pitäisin siitä, miltä ne näyttävät, vaan siitä, miltä ne tuntuvat.) Taidan olla siinä kohdassa elämänkiertoa, että palaan takaisin siihen lapsuuden kehokäsitykseen, mikä minulla oli ennen kuvaamiani painajaisia. Ennen kuin mieleni painajaismaisesti irtosi ruumiistani jonnekin ihan muualle, painajaisissani toisiin ruumiisiin.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää – sananlasku voidaan lukea tästäkin näkökulmasta.

Eikä siinä kaikki. ”Se, että ollaan jatkuvasti täysin tietoisia valveilla oltaessa”, Tenzin Wangyal Rinpocheon kirjoittaa, ”on paras menetelmä saavuttaa tietoisen unennäön kyky.” Eikä hän puhu tuossa ainoastaan nukkuessa tapahtuvasta unennäkemisestä.

Uni ja valveillaoleminen ovat peilikuvia. Parhaimmillaan sitä näkee itsensä katsomassa itseään peilistä. Ja herää.

 

 

 

 

 

 

Tyhjästä nyhjäisty blogi

Alle kaksikymppisenä paastosin kymmenen päivä ajan. Kolmas päivä oli hankalin. Neljäntenä helpotti, viidentenä alkoi se, mitä nykyään sanotaan flowksi. Sen jälkeen päivät kuluivat huomaamatta ja lopulta ei olisi halunnut alkaa syömään lainkaan. Ensimmäinen raastettu omena oli syötävä puolipakolla.

Olen nyt marraskuun blogihaasteen – blogi päivässä – alkusuoralla. Blogit ovat tulleet melko vaivatta, mutta tänään mietin, mistä kirjoittaisin ja tyhjästä päästä ei vastausta kuulunut. Päivän tapahtumia, tuntoja kelatessani en löytänyt yhtäkään, jota olisin halunut itsekseni penkoa. Ryhdyin miettimään blogin kirjoittamista itseään.

Blogihaaste antaa raamit kirjoittamiselle. Kirjoitan, koska olen luvannut itselleni kirjoittaa. En jätä paastoa kesken, en haastetta. Ilman sitä saattaisi mennä viikkoja ilman yhtään paperin viereen itsekseen pysähtymistä. Lähdin blogihaasteessa prosessiin, jonka tulosta en tiedä. Tartuin siihen kirjoittaakseni tietyllä tavalla enemmän, tai edes jonkin verran.

Kirjoitan päivittäin muutenkin. Tutkimustekstiä, sähköpostiviestejä, somepäivityksiä. Päivät ovat iltaisin nopeasti ohi. Pakkoblogi pysäyttää paperin eteen. Blogin kirjoittaminen ei ole mitä tahansa kirjoittamista.

IMG_5778
Islamilaisessa taiteessa elollisten olentojen, kuten ihmisen ja jumalan kuvaaminen on kiellettyä. Kuvat nähdään esteenä sille, että ihminen tuntee jumalan näkymättömän läsnäolon. Tämä hevonen on tehty kalligrafialla, kaunokirjoituksen taiteella.

Blogi on paljolti tyhjästä nyhjäisemistä. Iltapuhdetta tai käsityötä. Luot sanoilla silmukoita, joihin ajatukset kasvavat. Juoni kulkee kuin lanka silmukoissa, pitää tekstin koossa. Ilta illan istumiselta työ valmistuu. Blogin kirjoittamisessa ei ole neuleohjetta, ei tietoa valmiista työstä. Sen tietää vain sen tehtyään.

Luovassa kirjoittamisessa jo klassiseksi esimerkiksi ovat tulleet niin kutsutut aamusivut. Ensimmäiseksi aamulla kirjoitat kaksikymmentä minuuttia kynää paperista nostamatta. Kolmen viikon ajan. Kirjoittamaansa ei saa lukea kuin jakson loputtua, jos silloinkaan. Kirjoittamisesta tulee jotain muuta kuin tuote. Sen tarkoitus on avata sanojen lukot, ajatusten vallit vapaan flown tieltä.

IMG_5777
Blogin yläosassa olevassa kuvassa oleva hevonen onkin osa tätä kirjaimin taiteiltua tarinaa.

Aamusivut kirjoitetaan tahallisesti aamulla. Yön jälkeen alitajunnasta pulppuaa tekstiä, ja jos ei, voi aloittaa vaikkapa uniensa dokumentoinnista. Minua kiinnostaa tällä hetkellä ei niinkään unien tutkailu vaan (niiden) tietoinen näkeminen, myös päiväsaikaan. Kirjoitan blogeja kuin iltasivuja. Se on minulle myös väline tajuta oma tapani nähdä, kokea, muistaa. En jatka: todellisuutta, sillä sen tietynlaista olemassaoloa en lähde allekirjoittamaan.

Blogihaasteeseen ryhtyessäni olen lähtenyt haastamaan tuntematonta prosessia: miten minulle tässä käy? Samoin kuin paastossa odotan flowta, kun teksti lähtee kulkemaan itsestään. Mutta se ei tapahdu, ellen kirjoita.

 

Aallonharjalta

Lokakuun keskiviikkoiltoina olen työpäivän jälkeen noussut pyörän satulaan ja polkenut Aurajoen sivua pitkin Forum Marinumiin.  Sen kotisivut kertovat merikeskuksen miljöön yhdistävän  kaupunkikulttuurin ja merellisyyden: ”Täällä joki päättyy ja tästä alkaa meri”. Merelliset aiheet ovat olleet Aallonharjalle eli AHA:n Studia Generalia -luentosarjan sininen juoni. Sen nimenä onkin ollut Muutoksen tyrskyjä ja kotirannan maininkeja.  Aallonharjalle on Turun yliopistossa toimiva mereen tai muihin vesistöihin liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorio.

Aurajoen mainingit eivät jalkoja kasta, mutta silti olen melkein jokaisella kerralla saapastellut sisään sateesta tai muuten märästä alkuillasta. Merellisyys tunkee ovista sisään.

Ensimmäisenä luentoiltana Simo Laakkonen ja Tuomas Räsänen olivat koonneet alustuksensa yhteen oivaltavasti tuomaan iloisen uutisen meren paranevasta tilasta. Olikin lohduttavaa kuulla öljykatastrofien vähentyneen huomattavasti viimeisten kymmenien vuosien aikana. Jokin vähenee, jotakin voimme käsittää mustan mönjän jälkeen. Tosin öljy- ja kemikaalialukset yhä pesevät laittomasti tankkejaan merellä.

sumu

Seuraavana keskiviikkona Lauri Kaira heijasti alustuksensa tueksi Ruuman seinälle näyttävän kuvakavalkadin1900-luvun alkupuolen purjeveneitä ja Henrika Hopeavuori kertoi yksittäisten purjehtijoiden näkemyksistä merellisestä ympäristöstään. Mieleeni jäi erityisesti se, miten purjehtijat kuvasivat veneitään kuin eläviä olentoja. Sen tunnistan itsestänikin. Kutsumme perheemme puista luotsivenettä mamma Sjögreniksi. Kun vietimme sen satavuotiskesää, kiersimme pitkin Lypyrtin kylää ja tarjosimme pullakahvit mökkilaitureissa. Paatin piitan päällä oli ruusukukkainen kangas, kuin mamman lanteilta heitetty esiliina.

Kirsi Keravuoren ja Kirsi Sonck-Raution yhteinen teema oli Talonpoikaislaivurit ja kalastajat merellä. Alustukset kertoivat  elävästi eri aikojen ammatinharjoittajista. Toisaalta talonpoikaislaivureiden kirjeenvaihto kuvasi yksityiskohtaisesti kauppaa rannasta rantaan ja lastien sisältöä ja toisaalta lähimenneisyyden kalastajien kertomukset ja valokuvat esimerkiksi talvinuotalla olosta toivat vahvasti esiin merestä elämisen edellytyksiä. Meri antaa ja sieltä on rannalla eläjät myös osanneet ottaa. Yleisön keskustelussa kuului kaiho katoavia ammattitaitoja ja jäätalvia kohtaan.

Reetta Sippola ja Otto Latva kertoivat erilaisista käsityksistä, mitä 1700- ja 1800 -luvuilla oli valtameren syvyyksistä – miten sitä kuvattiin taiteessa ja miten se tuli esiin   kirjallisuudessa ja muussa kulttuurissa. Miten käsitys pimeästä vedenalaisuudesta sai tilalleen kuvauksia mitä kummallisimmista olennoista tai vedenpäällistä maailmaa vastaavasta vedenalaisesta valtakunnasta.

Kylästä

Viime keskiviikkona pidin itse alustuksen Katriina Siivosen kanssa kulttuurisesta kestävyydestä meren äärellä. Toin oman tutkimuskohteeni Lypyrtin muistitietoprojektin aineistosta haastattelulainauksia.  Mitä tarkoittavat säittenriita tai vasikannahkajää? Ympäristöön liittyvä kokemuksellinen tieto siirtyy kieleen ja vuodenaikojen nimityksiin. Pohdimme paikallisen tietotaidon ja saaristolaisuuden erityispiirteitä. Meren suuruutta ja arvaamattomuutta kunnioitetaan eri tilanteissa, eri tavoin huomioiden eri vuorokauden tai vuoden aikoina. Kunnioitus ei tosin aina ole riittänyt ekologiseen kestävyyteen.

Ylihuomenna on vuorossa viimeinen luentosarjan ilta. Ulla Kallberg ja Sari Mäenpää alustavat aiheesta Miehet ja naiset meritöissä. Illat ovat pimenneet. Satamaan lähtö vaatii yhä enemmän. Jokin saa kuitenkin lähtemään, ehkä se miten koen kotikaupunkini  olevan veden äärellä, kohdassa mihin joki päättyy ja meri alkaa. Ja muutoksen tuovat tyrskyt.