Syksyisin näinä päivinä alkavat lehtikasat olla läpimärkiä, muutaman kerran jäätyneitä ja taas sulaneita. Ne haisevat mädältä, martaalta. Päivät ovat kosteita, ilmassa on pimeää, varjot laskeutuvat, lähentelevät, makaavat maassa, ovat martaassa. Marras painaa, väsyttää, tekee raskaaksi.
Marras ei ole vain vuodenaika tai sen ilmiö. Sillä on painava paikkansa ihmisen sydänalassa. Se ahdistaa, masentaa, se vetää kohti maata. Se on ikävä paikkaan tai aikaan, jonne ei voi päästä. Se on vääjäämätön, sitä ei voi väistää. Se on pahanolontunne, joka ei jätä rauhaan. Se on surtava, sille on antauduttava, annettava lihan tihkua, itkeä.
Kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä on kutsuttu suomen kielessä aiemmin nimityksellä marras. Wikipedian vikkelä päättely ilmoittaa martaat kuolleiden sieluiksi, pian kuoleviksi ihmisiksi tai kuoleman ennusmerkeiksi.
Kun näin sanaillaan, kuolema paketoituu siististi sanoihin. Kuolema kuulostaa hyvin kaukaiselta, joltain, joka on kauempana kuin mihin omat ajatukset yltävät, tai se on turvallisen kaukana, toisessa ihmisessä tai menneessä maailmassa, jolloin ihmiset uskoivat johonkin, jonka voimme käsittää nykyään pois.
Martaassa on jotain oleellisen inhimillistä. Marras on kärsimys. Se tuttu tunne, joka ei häviä. Martaan vainuaa ihon alla. Se koskettaa ja tekee minusta ihmisen, se on tunne ruumiista ajassa.
Marras on suo ruumiin maisemassa. Se kätkee kauniisti sisäänsä, hiljentää yö yöltä, itkee lapsen uneen ja pakkaseen vesien juoksun.
Marras muistuttaa. Se tuo mieleeni menneet syksyt, lokakuut ja hidastavan marraskuun, joka kävelee kerran vuodessa tiellä vastaan. Ja ohittaa sinut sanattomasti.
Marras on kuolema, laho puussa, viiva kivessä, pysähtynyt tulen kuva, kuivunut havu. Jos kuolema on jokin, marras on ominaisuus ennen sitä.
Näkykynä 