Lokakuun keskiviikkoiltoina olen työpäivän jälkeen noussut pyörän satulaan ja polkenut Aurajoen sivua pitkin Forum Marinumiin. Sen kotisivut kertovat merikeskuksen miljöön yhdistävän kaupunkikulttuurin ja merellisyyden: ”Täällä joki päättyy ja tästä alkaa meri”. Merelliset aiheet ovat olleet Aallonharjalle eli AHA:n Studia Generalia -luentosarjan sininen juoni. Sen nimenä onkin ollut Muutoksen tyrskyjä ja kotirannan maininkeja. Aallonharjalle on Turun yliopistossa toimiva mereen tai muihin vesistöihin liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorio.
Aurajoen mainingit eivät jalkoja kasta, mutta silti olen melkein jokaisella kerralla saapastellut sisään sateesta tai muuten märästä alkuillasta. Merellisyys tunkee ovista sisään.
Ensimmäisenä luentoiltana Simo Laakkonen ja Tuomas Räsänen olivat koonneet alustuksensa yhteen oivaltavasti tuomaan iloisen uutisen meren paranevasta tilasta. Olikin lohduttavaa kuulla öljykatastrofien vähentyneen huomattavasti viimeisten kymmenien vuosien aikana. Jokin vähenee, jotakin voimme käsittää mustan mönjän jälkeen. Tosin öljy- ja kemikaalialukset yhä pesevät laittomasti tankkejaan merellä.
Seuraavana keskiviikkona Lauri Kaira heijasti alustuksensa tueksi Ruuman seinälle näyttävän kuvakavalkadin1900-luvun alkupuolen purjeveneitä ja Henrika Hopeavuori kertoi yksittäisten purjehtijoiden näkemyksistä merellisestä ympäristöstään. Mieleeni jäi erityisesti se, miten purjehtijat kuvasivat veneitään kuin eläviä olentoja. Sen tunnistan itsestänikin. Kutsumme perheemme puista luotsivenettä mamma Sjögreniksi. Kun vietimme sen satavuotiskesää, kiersimme pitkin Lypyrtin kylää ja tarjosimme pullakahvit mökkilaitureissa. Paatin piitan päällä oli ruusukukkainen kangas, kuin mamman lanteilta heitetty esiliina.
Kirsi Keravuoren ja Kirsi Sonck-Raution yhteinen teema oli Talonpoikaislaivurit ja kalastajat merellä. Alustukset kertoivat elävästi eri aikojen ammatinharjoittajista. Toisaalta talonpoikaislaivureiden kirjeenvaihto kuvasi yksityiskohtaisesti kauppaa rannasta rantaan ja lastien sisältöä ja toisaalta lähimenneisyyden kalastajien kertomukset ja valokuvat esimerkiksi talvinuotalla olosta toivat vahvasti esiin merestä elämisen edellytyksiä. Meri antaa ja sieltä on rannalla eläjät myös osanneet ottaa. Yleisön keskustelussa kuului kaiho katoavia ammattitaitoja ja jäätalvia kohtaan.
Reetta Sippola ja Otto Latva kertoivat erilaisista käsityksistä, mitä 1700- ja 1800 -luvuilla oli valtameren syvyyksistä – miten sitä kuvattiin taiteessa ja miten se tuli esiin kirjallisuudessa ja muussa kulttuurissa. Miten käsitys pimeästä vedenalaisuudesta sai tilalleen kuvauksia mitä kummallisimmista olennoista tai vedenpäällistä maailmaa vastaavasta vedenalaisesta valtakunnasta.
Viime keskiviikkona pidin itse alustuksen Katriina Siivosen kanssa kulttuurisesta kestävyydestä meren äärellä. Toin oman tutkimuskohteeni Lypyrtin muistitietoprojektin aineistosta haastattelulainauksia. Mitä tarkoittavat säittenriita tai vasikannahkajää? Ympäristöön liittyvä kokemuksellinen tieto siirtyy kieleen ja vuodenaikojen nimityksiin. Pohdimme paikallisen tietotaidon ja saaristolaisuuden erityispiirteitä. Meren suuruutta ja arvaamattomuutta kunnioitetaan eri tilanteissa, eri tavoin huomioiden eri vuorokauden tai vuoden aikoina. Kunnioitus ei tosin aina ole riittänyt ekologiseen kestävyyteen.
Ylihuomenna on vuorossa viimeinen luentosarjan ilta. Ulla Kallberg ja Sari Mäenpää alustavat aiheesta Miehet ja naiset meritöissä. Illat ovat pimenneet. Satamaan lähtö vaatii yhä enemmän. Jokin saa kuitenkin lähtemään, ehkä se miten koen kotikaupunkini olevan veden äärellä, kohdassa mihin joki päättyy ja meri alkaa. Ja muutoksen tuovat tyrskyt.
Näkykynä 