Tyhjästä nyhjäisty blogi

Alle kaksikymppisenä paastosin kymmenen päivä ajan. Kolmas päivä oli hankalin. Neljäntenä helpotti, viidentenä alkoi se, mitä nykyään sanotaan flowksi. Sen jälkeen päivät kuluivat huomaamatta ja lopulta ei olisi halunnut alkaa syömään lainkaan. Ensimmäinen raastettu omena oli syötävä puolipakolla.

Olen nyt marraskuun blogihaasteen – blogi päivässä – alkusuoralla. Blogit ovat tulleet melko vaivatta, mutta tänään mietin, mistä kirjoittaisin ja tyhjästä päästä ei vastausta kuulunut. Päivän tapahtumia, tuntoja kelatessani en löytänyt yhtäkään, jota olisin halunut itsekseni penkoa. Ryhdyin miettimään blogin kirjoittamista itseään.

Blogihaaste antaa raamit kirjoittamiselle. Kirjoitan, koska olen luvannut itselleni kirjoittaa. En jätä paastoa kesken, en haastetta. Ilman sitä saattaisi mennä viikkoja ilman yhtään paperin viereen itsekseen pysähtymistä. Lähdin blogihaasteessa prosessiin, jonka tulosta en tiedä. Tartuin siihen kirjoittaakseni tietyllä tavalla enemmän, tai edes jonkin verran.

Kirjoitan päivittäin muutenkin. Tutkimustekstiä, sähköpostiviestejä, somepäivityksiä. Päivät ovat iltaisin nopeasti ohi. Pakkoblogi pysäyttää paperin eteen. Blogin kirjoittaminen ei ole mitä tahansa kirjoittamista.

Islamilaisessa taiteessa elollisten olentojen, kuten ihmisen ja jumalan kuvaaminen on kiellettyä. Kuvat nähdään esteenä sille, että ihminen tuntee jumalan näkymättömän läsnäolon. Tämä hevonen on tehty kalligrafialla, kaunokirjoituksen taiteella.

Blogi on paljolti tyhjästä nyhjäisemistä. Iltapuhdetta tai käsityötä. Luot sanoilla silmukoita, joihin ajatukset kasvavat. Juoni kulkee kuin lanka silmukoissa, pitää tekstin koossa. Ilta illan istumiselta työ valmistuu. Blogin kirjoittamisessa ei ole neuleohjetta, ei tietoa valmiista työstä. Sen tietää vain sen tehtyään.

Luovassa kirjoittamisessa jo klassiseksi esimerkiksi ovat tulleet niin kutsutut aamusivut. Ensimmäiseksi aamulla kirjoitat kaksikymmentä minuuttia kynää paperista nostamatta. Kolmen viikon ajan. Kirjoittamaansa ei saa lukea kuin jakson loputtua, jos silloinkaan. Kirjoittamisesta tulee jotain muuta kuin tuote. Sen tarkoitus on avata sanojen lukot, ajatusten vallit vapaan flown tieltä.

Blogin yläosassa olevassa kuvassa oleva hevonen onkin osa tätä kirjaimin taiteiltua tarinaa.

Aamusivut kirjoitetaan tahallisesti aamulla. Yön jälkeen alitajunnasta pulppuaa tekstiä, ja jos ei, voi aloittaa vaikkapa uniensa dokumentoinnista. Minua kiinnostaa tällä hetkellä ei niinkään unien tutkailu vaan (niiden) tietoinen näkeminen, myös päiväsaikaan. Kirjoitan blogeja kuin iltasivuja. Se on minulle myös väline tajuta oma tapani nähdä, kokea, muistaa. En jatka: todellisuutta, sillä sen tietynlaista olemassaoloa en lähde allekirjoittamaan.

Blogihaasteeseen ryhtyessäni olen lähtenyt haastamaan tuntematonta prosessia: miten minulle tässä käy? Samoin kuin paastossa odotan flowta, kun teksti lähtee kulkemaan itsestään. Mutta se ei tapahdu, ellen kirjoita.

 

Advertisement

Aallonharjalta

Lokakuun keskiviikkoiltoina olen työpäivän jälkeen noussut pyörän satulaan ja polkenut Aurajoen sivua pitkin Forum Marinumiin.  Sen kotisivut kertovat merikeskuksen miljöön yhdistävän  kaupunkikulttuurin ja merellisyyden: ”Täällä joki päättyy ja tästä alkaa meri”. Merelliset aiheet ovat olleet Aallonharjalle eli AHA:n Studia Generalia -luentosarjan sininen juoni. Sen nimenä onkin ollut Muutoksen tyrskyjä ja kotirannan maininkeja.  Aallonharjalle on Turun yliopistossa toimiva mereen tai muihin vesistöihin liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorio.

Aurajoen mainingit eivät jalkoja kasta, mutta silti olen melkein jokaisella kerralla saapastellut sisään sateesta tai muuten märästä alkuillasta. Merellisyys tunkee ovista sisään.

Ensimmäisenä luentoiltana Simo Laakkonen ja Tuomas Räsänen olivat koonneet alustuksensa yhteen oivaltavasti tuomaan iloisen uutisen meren paranevasta tilasta. Olikin lohduttavaa kuulla öljykatastrofien vähentyneen huomattavasti viimeisten kymmenien vuosien aikana. Jokin vähenee, jotakin voimme käsittää mustan mönjän jälkeen. Tosin öljy- ja kemikaalialukset yhä pesevät laittomasti tankkejaan merellä.

Seuraavana keskiviikkona Lauri Kaira heijasti alustuksensa tueksi Ruuman seinälle näyttävän kuvakavalkadin1900-luvun alkupuolen purjeveneitä ja Henrika Hopeavuori kertoi yksittäisten purjehtijoiden näkemyksistä merellisestä ympäristöstään. Mieleeni jäi erityisesti se, miten purjehtijat kuvasivat veneitään kuin eläviä olentoja. Sen tunnistan itsestänikin. Kutsumme perheemme puista luotsivenettä mamma Sjögreniksi. Kun vietimme sen satavuotiskesää, kiersimme pitkin Lypyrtin kylää ja tarjosimme pullakahvit mökkilaitureissa. Paatin piitan päällä oli ruusukukkainen kangas, kuin mamman lanteilta heitetty esiliina.

Kirsi Keravuoren ja Kirsi Sonck-Raution yhteinen teema oli Talonpoikaislaivurit ja kalastajat merellä. Alustukset kertoivat  elävästi eri aikojen ammatinharjoittajista. Toisaalta talonpoikaislaivureiden kirjeenvaihto kuvasi yksityiskohtaisesti kauppaa rannasta rantaan ja lastien sisältöä ja toisaalta lähimenneisyyden kalastajien kertomukset ja valokuvat esimerkiksi talvinuotalla olosta toivat vahvasti esiin merestä elämisen edellytyksiä. Meri antaa ja sieltä on rannalla eläjät myös osanneet ottaa. Yleisön keskustelussa kuului kaiho katoavia ammattitaitoja ja jäätalvia kohtaan.

Reetta Sippola ja Otto Latva kertoivat erilaisista käsityksistä, mitä 1700- ja 1800 -luvuilla oli valtameren syvyyksistä – miten sitä kuvattiin taiteessa ja miten se tuli esiin   kirjallisuudessa ja muussa kulttuurissa. Miten käsitys pimeästä vedenalaisuudesta sai tilalleen kuvauksia mitä kummallisimmista olennoista tai vedenpäällistä maailmaa vastaavasta vedenalaisesta valtakunnasta.

Viime keskiviikkona pidin itse alustuksen Katriina Siivosen kanssa kulttuurisesta kestävyydestä meren äärellä. Toin oman tutkimuskohteeni Lypyrtin muistitietoprojektin aineistosta haastattelulainauksia.  Mitä tarkoittavat säittenriita tai vasikannahkajää? Ympäristöön liittyvä kokemuksellinen tieto siirtyy kieleen ja vuodenaikojen nimityksiin. Pohdimme paikallisen tietotaidon ja saaristolaisuuden erityispiirteitä. Meren suuruutta ja arvaamattomuutta kunnioitetaan eri tilanteissa, eri tavoin huomioiden eri vuorokauden tai vuoden aikoina. Kunnioitus ei tosin aina ole riittänyt ekologiseen kestävyyteen.

Ylihuomenna on vuorossa viimeinen luentosarjan ilta. Ulla Kallberg ja Sari Mäenpää alustavat aiheesta Miehet ja naiset meritöissä. Illat ovat pimenneet. Satamaan lähtö vaatii yhä enemmän. Jokin saa kuitenkin lähtemään, ehkä se miten koen kotikaupunkini  olevan veden äärellä, kohdassa mihin joki päättyy ja meri alkaa. Ja muutoksen tuovat tyrskyt.

 

Käännekohtia

Istun Ihalan kansakoulun ensimmäisen luokan lattialla. Olen avannut oven ja ottanut siististä vihkopinkasta itselleni vihon, ehkä kaksi.

Muistoni viidenkymmenen vuoden takaa on jäänyt mieleeni erityisesti siksi, että otin vihot ilman lupaa. Ilmeisesti jäin heti rysän päältä kiinni, mitä en muista. Ehkä vanhempani ihmettelivät kotona uusien vihkojen pinoa kirjoituspöydälläni.

Se oli ensimmäisiä tapauksia elämässäni, jolloin opin ymmärtämään, että kaikki tavarat maailmassa eivät ole kaikkien ihmisten yhteisesti käytettävissä. Vähän samantapainen muistoni on siitä, miten alle kouluikäisenä tein kävelyretken sallittua reviiriä kauemmas. Tervehdin iloisesti kaikkia kävelytiellä vastaantulevia ihmisiä. Kotiin palattuani isosiskoni läksytti minua ja opetti, että vain tuttuja tervehditään.

Näitä riittää. Olen oppinut itsestäni sen, että elämäni jotkin käännekohdat ovat nimenomaan niitä, joissa olen joutunut törmäämään yhteisön toiminnan edellytyksiin. Ne ovat minulle olleet myös asteittaista oman rajattoman maailmankuvan muokkautumista sääntöjen, odotusten ja toisten ihmisten huomioimisen yhteiskunnaksi.  Nuo käännekohdat ovat tehneet minut osaksi ihmiskuntaa. Ja vähitellen ymmärtämään, että teoillani saatan myös vahingoittaa muita ihmisiä. Olen oppinut, että säännöt suojelevat ihmistä myös häneltä itseltään.

Kaikki näistä käännekohdista eivät ole olleet miellyttäviä. Voisi rajusti sanoa, että sinisilmäisyyden tilalle on tullut realismi, todellisuuden taju.

Ajoittain hyppään tieltä kiviaidan yli metsän puolelle. Muistelen hetkiä toisin. Historiantutkimuksessa on jo totuttu ajatukseen historian uudestaan kirjoittamisesta. Tämän päivän näkökulmasta voidaan menneisyyttä tulkita toisin kuin aiemmin. Käännän katseeni uudestaan muistooni. Mitä olinkaan näpistelemässä? Vihkoja, ilmeisesti minulla oli jo silloin valkoisen paperin täyttämisen vietti.

En kuitenkaan lähde syyttelemään kasvattajiani tai oikeusjärjestelmää elämäniloni typistämisestä. Punon molemmat juonet yhteen ja katson, millaiselta lettini näyttää. Osallistuin muutama vuosi sitten kirjoitusterapian kurssille, jonka aikana kirjoitimme kuukausittain eri vaiheita elämästämme. Silloin mieleeni tuli eri tapahtumia, eri muistot nousivat merkityksellisiksi kuin mitä nyt. Mietinkin, josko lähtisin jälleen tuolle kurssille.

Kun karkasin kotipihastani, päälläni oli oranssi mekko, jossa olivat pienet taskut. Kuva tarkentuu. Mitä tapahtui noiden käännekohtien jälkeen? En ollut enää sama tyttö, vaan elämääni tuli uusia asioita: aloin täyttää vihkojen ruutuja kirjaimilla. Muistan hyvin vielä aakkosista U:n olleen erityisen hankala. N:n ja A:n viivat sai suorina vedettyä pisteestä pisteeseen helpommin. Ja miten hyvältä tuntui osata kirjoittaa oma nimi, vaikka J:n kaaren saaminen sujuvasti kiinni pystyviivaan ei aina onnistunutkaan.

 

 

 

Marras

Syksyisin näinä päivinä alkavat lehtikasat olla läpimärkiä, muutaman kerran jäätyneitä ja taas sulaneita. Ne haisevat mädältä, martaalta. Päivät ovat kosteita, ilmassa on pimeää, varjot laskeutuvat, lähentelevät, makaavat maassa, ovat martaassa. Marras painaa, väsyttää, tekee raskaaksi.

Marras ei ole vain vuodenaika tai sen ilmiö. Sillä on painava paikkansa ihmisen sydänalassa. Se ahdistaa, masentaa, se vetää kohti maata. Se on ikävä paikkaan tai aikaan, jonne ei voi päästä. Se on vääjäämätön, sitä ei voi väistää. Se on pahanolontunne, joka ei jätä rauhaan. Se on surtava, sille on antauduttava, annettava lihan tihkua, itkeä.

Kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä on kutsuttu suomen kielessä aiemmin nimityksellä marras. Wikipedian vikkelä päättely ilmoittaa martaat kuolleiden sieluiksi, pian kuoleviksi ihmisiksi tai kuoleman ennusmerkeiksi.

Kun näin sanaillaan, kuolema paketoituu siististi sanoihin. Kuolema kuulostaa hyvin kaukaiselta, joltain, joka on kauempana kuin mihin omat ajatukset yltävät, tai se on turvallisen kaukana, toisessa ihmisessä tai menneessä maailmassa, jolloin ihmiset uskoivat johonkin, jonka voimme käsittää nykyään pois.

Martaassa on jotain oleellisen inhimillistä. Marras on kärsimys. Se tuttu tunne, joka ei häviä. Martaan vainuaa ihon alla. Se koskettaa ja tekee minusta ihmisen, se on tunne ruumiista ajassa.

Marras on suo ruumiin maisemassa. Se kätkee kauniisti sisäänsä, hiljentää yö yöltä, itkee lapsen uneen ja pakkaseen vesien juoksun.

Marras muistuttaa. Se tuo mieleeni menneet syksyt, lokakuut ja hidastavan marraskuun, joka kävelee kerran vuodessa tiellä vastaan. Ja ohittaa sinut sanattomasti.

Marras on kuolema, laho puussa, viiva kivessä, pysähtynyt tulen kuva, kuivunut havu. Jos kuolema on jokin, marras on ominaisuus ennen sitä.

 

Muistopäivänä

Olin eilen kävellyt hautausmaalla ja katsellut hautoja. Olin pysähtynyt sankarihautamuistomerkille ja laskenut kaatuneiden ikiä. Kaksikymppisistä nelikymppisiin. Yksi oli syntynyt yhden sodan aikana ja kuollut toisen sodan aikana. Muistomerkissä oli kivinen kohokuva nuoresta kauniskasvoisesta sotilaasta, ehkä juuri polvillaan kaatumassa maahan. Muistomerkissä ja siitä lähtevän käytävän varrella olevissa laatoissa oli yhteensä noin sata kaatunutta, pienen kylän kokonainen sukupolvi.

Olin pysähtynyt myös 1800-luvulla eläneiden hautakivien eteen. Emäntä, isäntä ja heidän kymmenen lastaan. Useampi kuollut alle kymmenvuotiaana. Vain kaksi elänyt äitiään kauemmin. Kivien pinnoissa säilyi ihmiskohtaloiden synnyin- ja kuolinajat.

Kivikirkko oli mäen päällä. Sen kahdella sivulla olevat ulko-ovet olivat auki, sisällä oli valoa. Oven päällä oleva teksti kertoi siellä olevan oven Jumalan valtakuntaan.  Teksti oli kuin suunnattu  ohjeeksi haudoistaan ylös nouseville vainajille.

Tänään kuljin jälleen hautuumaan poikki. Suunnistin sen toiselle laidalle, mäen päälle, josta näkyi alempana olevalle järvelle. Hautakivien takaa laskeuduin mäen polkua rantaan.

Järven keskellä vesi oli jo jäässä. Rannassa puut kaareutuivat veden ylle. Ne peilautuivat vedestä niin tarkasti, että hetken sitä katsoessa en olisi osanut sanoa kummalla puolella puut ovat, kummalla niiden kuva. Veden pinnalla kulki vesihämähäkki, kuin nasarettilainen aikoinaan. Niin on kuolema elämän kuva, ja elämä kuoleman kuva.

Välissä on tie kulkea.

Illalla kuljin jälleen hautausmaalle, nyt mukanani kynttilä. Laskin sen muualle haudattujen muistokiven eteen. Musta kivi heijasti valkoiset saappaani kiven toiselle puolelle. Kynttilät seisoivat kiven edessä kuin edesmenneet sukulaiseni. Yhden tuhkat meressä, muut muissa hautuumaissa. Vielä seison itse elävien puolella. Katseeni seurasi kivestä sen takan olevan kuusen oksille, sieltä kirkon kiviseinään, ylös rautaisia tikapuita pitkin katolle ja tuuliviirin taakse taivaalle. Ohut harsoinen pilviverho väistyi täydenkuun edestä. Sen ympärillä oli tähtitaivas.

Hetken seisoin ja palasin portista takaisin elävien pariin.

 

 

Sillä tavalla vanhoja

Tänään marraskuun ensimmäisenä päivänä kumppanini täyttää 60 vuotta. Vietimme eilen viimeistä päivää yhteisiä yli viisikymppisiä. Sovimme treffit teatterisillan toiseen päähän. Pyöräilin yliopistolta ja näin hänen istuvan penkillä teatterisillan keskellä ihailemassa harvinaista lokakuista auringonpaistetta Aurajoen pinnassa. Päivä oli sillä tavalla kaunis.

Jätimme pyörät parkkiin ja kävelimme shoppailemaan. Se on jotain, mitä emme kumpikaan ole koskaan tehneet luontevasti tai siitä suuresti nauttineet. Olemme sillä tavalla samanlaisia. Suuntasimme miestenosastolle. Tavoitteena oli siistit työvaatteet. Useat siistit työvaatteet.

Joku kuukausi sitten jouduin myös itse tilanteeseen, jossa oli hankittava ihan uudet juhlavaatteet. Tarvitsin akateemiseen väitöstilaisuuteeni mustan hameen. Tyttäreni ja miniäehdokkaani lähtivät kanssani kauppoihin, toinen valitsi hameita minulle sovituskoppiin ja toinen veti vetoketjuja ja sovituskopin verhoa kiinni. Olimme laumana liikkellä. Olin sillä tavalla onnellinen.

Samalla opin parishoppailun tekniikan. Nyt hain miehelle sopivia housuja, hän sovittamaan, sitten paidat ja puserot. Kaikki samasta kaupasta. Ennen tätä vuotta emme olleet koskaan ostaneet itsellemme vaatteita näin paljon kerralla. Että vain itselle ja ihan uusia ja ihan kaupasta. Mutta olemme alkaneet tehdä asioita ihan uudella tavalla.

Marraskuun ensimmäinen päivä joitakin vuosia sitten Tiibetissä. Pukukoodi smart casual.

Yhtenä viikonloppuna yksi tyttäristämme oli meillä. Vietimme illan hänen tavallaan.  Katsoimme televisiosta hänen perjantai-illan ohjelmiaan ja joimme Pepsi Maxia. Nautimme hänen kanssaan olemisesta. Olimme hänen tavallaan yhdessä.

Shoppailun jälkeen pysähdyimme kauppahalliin syömään. Itse söin Rootsin kasvisruoan, mies otti vietnamilaisen härkälautasen. Olemme sillä tavalla erilaisia ja olemme aina olleet. Samalla tavalla kuitenkin iloitsimme muovikirahvista, joka odotti pöydällä kanssani annosta. Samalla tavalla tuijotimme toisiamme hetken silmiin sanoitta. Samalla tavalla innostuimme ajatuksesta ostaa leivokset illaksi kotiin. Sekin on jotain, mitä emme ole ennen tehneet. Olemme sillä tavalla lapsia. Nuorempia kuin koskaan.

Tämä blogikirjoitus on ensimmäinen marraskuun blogini. Otin vastaan haasteen kirjoittaa blogia joka päivä marraskuun ajan. Minua väsyttää jo ajatuskin. Mutta en välitä tuosta ajatuksesta vaan kirjoitan vaan. Tiedän, että kirjoitukseni tulevat olemaan päiväkirjamaisempia ja ehkä henkilökohtaisempiakin. Mutta kuuntelen tuonkin ajatuksen toisella tavalla. Se voi tehdä minulle hyvää. Sillä olen aina pitänyt kirjoittamisesta, tavalla tai toisella.

Maailma on sillä tavalla uusi joka päivä.

Kirje nykyisyydestä

Viime lokakuussa sain yllättävän puhelinsoiton. Ääni sanoi olevansa  Siemenpuujärjestöstä ja kysyi, olisimmeko mieheni Teemun kanssa kiinnostuneita osallistumaan heidän projektiinsa. Soittaja oli kuullut alustukseni vedestä ja entisen luotsikylän muistoista Hailuodon teatterifestivaaleilla joitain vuosia sitten. Hän tiesi  Teemun olleen ammattikalastaja ja nykyinen luotsikutterinkuljettaja. Järjestö halusi  meidän ryhtyvän kirjeenvaihtoon Intian Tamil Nadussa elävän fisherfolk-alkuperäiskansaan kuuluvan, merilevää sukeltavan Lakshmi Moorthyn kanssa. Mutta he eivät tienneet, että olimme jo tilanneet lentoliput Intiaan.

Olisimme osa projektia, jossa globaalin etelän ja pohjoisen asukkaat pohtivat toisilleen kirjeitä kirjoitellen aikamme ympäristöongelmia ja sosiaalisia epäkohtia ja etsivät niihin ratkaisuja. Kirjeet koottaisiin kirjaksi.

Paljon on vettä virrannut suihkussa siitä kun olimme Intiassa – viime marraskuussa. Puhelinsoiton jälkeen päätimme Teemun kanssa lähtevämme tapaamaan Lakshmia, vaikkei se Siemenpuujärjestön projektiin kuulunutkaan. He innostuivat aikeestamme. Ennen lähtöä saimme  Tamil Nadussa elävän yhteyshenkilömme Nallathambi Rajendraprasadin sähköpostiosoitteen. Hän tulisi toimimaan kirjeittemme kääntäjänä englannista tamiiliksi. Sovimme hänen kanssaan, että kun olemme Intiassa, otamme häneen yhteyttä. Silloin selviää, pääsemmekö Mannarin lahdella olevaan Chinnapalamin kylään.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuille oli saapunut joitain kirjan kirjoittajia, niin ”globaalista etelästä”, Intiasta ja Brasiliasta, kuin pohjoisesta, Suomesta. Osallistuimme haastattelulla ohjelmaan, joka oli rakennettu etelän kirjeenvaihtajien matkasta Suomeen, Kirjeitä tulevaisuudesta -kirjan julkaisutilaisuudesta Helsingissä, kiertueesta ympäri Suomea, käynnistä Talvivaaran kaivoksilla ja kertomassa projektista ja sen aiheista muun muassa kouluissa.

Sain kirjan käsiini muutama päivä ennen kirjamessuja. Sen kirjeissä ”toisilleen tuntemattomat ihmiset kurottavat ajatuksillaan toistensa suuntaan”, kuten kirjan toimitusneuvosto ilmaisee kirjan päättävässä puheenvuorossa, ”ja vaikka kuinka arkista se olisikin, se koskettaa”.

Vaikka pohjoisen kirjoittajat lähtivät hyvin samanlaisista näkökulmista, kuten ”pohjoisen kulutuskulttuurin haastamiselta” ja ”kaikupohjan hakemiselta etelästä”, kirjeet ja keskustelut ovat hyvin erilaisia ja erityylisiä. Niiden yhteensovittamattomuus, keskeneräisyys ja monijuonisuus jopa ensin hämmentää, mutta kirkastuu sitten julkiseksi kanssakäymiseksi. Kyse on kirjallisesta vuoropuhelusta, kirjeenvaihdosta, joka itsessään on enemmän kuin ehkä osattiin ennustaa. Sitä käydään nyt lukijan kanssa.

Kirjamessujen haastattelussa puheenvuoroni typistyi muutamaan minuuttiin. Halusimme antaa aikaa etelän vieraillemme. Tilanne oli nopea. Olin valmistautunut sanomaan jotain kirjan yllättäenkin esiin kuoriutuvasta teemasta: paikallisten tietotaitojen kuulemisen tärkeydestä ja sen merkityksen ymmärtävien ihmisten globaalista uudenkaltaisesta yhteisöllisyydestä.

Mutta puhuinkin kielestä ihmisten välillä, suomesta olohuoneessamme, englannista kirjeissä, tamiilista tapaamisessamme Lakshmin ja kyläläisten kanssa. Miten lyhyisiin hetkiin vuoropuhelumme ehti ja mahtui tilanteiden pakosta. Mutta miten rantakylässä levänsukeltajanaiset tulivat luoksemme, puhuivat äidinkieltään ja näyttivät ilman sanoja.  Miten me puhuimme merta.

Levänsukeltajanaiset kiertävät kangastupot sormiensa ympärille, jotta eivät korallit eivätkä heidän sormensa vahingoitu. Takana vasemmalla Lakshmi Moorthy.

Istuessani haastatteluringissä muiden kirjeenkirjoittajien kanssa olin haltioitunut. Monesti julkaistavat kirjat näyttäytyvät pitkäaikaisten projektien tuloksena ja lopputuotteena. Jokin on tehty ja taakse jäävää elämää. Tässä kirjassa on merkillinen keskeneräisyyden ja alkamisen tuntu. Se avaa – ei vain kirjoittajille – mahdollisuuksia ajatella ja toimia toisin. Se kutsuu jatkamaan vuorovaikutustilanteiden ja ratkaisujen kuvittelemista.

Ehkä voi käydä niin kuin Lakshmille kävi. Kun tsunami rantautui Mannarin lahdelle, hän oli merellä sukeltamassa. ”Me tunnemme korallin ja se tuntee meidät. Halasin tiukasti korallia ja se pelasti minut.”

 

En etsi valtaa loistoa

Kaikkein kauneinta ja koskettavinta eilisessä uuden vuoden yössä olivat tulilyhdyt Rooman kaupungin yllä. Kaikesta muusta kauniista ja huomiosta paukahduksineen kisailevista ilotulituksista tyynenä välittämättä ne leijailivat kohti korkeutta ja pimeää avaruuden tuntematonta. Ehkä juuri siksi ne olivat niin pysähdyttäviä. Miltä näyttäisikään ikuinen kaupunki, jos kaikki kansalaiset lähettäisivät tulevaan aikaan lyhdyn yön hiljaisuudessa?

Tosin pitänee sanoa, että ihan rehellisesti myös nautin ilotulituksista. Asuinpaikkamme VillaLanten terassilla olimme niin etuoikeutettuja, että jo sen harvinaislaatuinen kevyen tunteen kokeminen oli vieraannuttavaa arkisista ajatuksista. Viereisellä Rooman terassilla oli väentungos, raketit pamahtelivat, nuorilla päihin kiinnitetyt moniväriset valot vilkkuivat levottomasti. Tarkoitus onkin tietenkin aiheuttaa vapauttavaa kaaosta ja melulla hiljentää kuolevaisuudesta muistuttavat mielen äänet. Terassilla pystyi seisomaan rauhassa muutaman henkilön seurassa ja sanomaan sanan tai kaksi olemattomalla italiankielen taidolla. H-hetken molemmin puolin alhaalta kaupungista lähetetyt ilotulitukset olivat kuin hidastetun filmin kukkien aukeamisia siellä, täällä, tuolla. Koko kaupunki tuntui olevan elävä olento.

Valonheittäjiä näytti nyt olevan kaikkien vuoden taitteen facebook-kuvissa. Myös Turussa teatterisillan jouluporttiin oli kiinnitetty kaksi. Täällä ne olivat sijoitetut Tiber-joen siltoihin ja nousivat ja laskivat kuin perhosen siivet. Ne aloittivat shownsa jo alkuillasta pimeyden pikkuhiljaa saavuttua viiden maissa.

Vaikka lyhdyt ovatkin aasialaista perää, ne kyllä jäivät mieleeni – ja myös pudottuaan puiden oksiin ja kaduille, kuten aamusella huomasimme. Toiveiden ja tavaroiden kiertokulku, jatkuva maan ja sen asukkaiden hengitys konkretisoitui nähtäväkseni.

Minä niin haen omaa Roomaani, että pyrin jo toppuuttelemaan tavoitteellista kiinnittymistäni kaupunkiin. Olen onneksi päässyt eroon korvamadosta, joka lauloi vielä edellispäivänä otsikon joululaulua. Ehkä Pietarinkirkon vierailumme muistona. Tuosta päivästä sain myös pidempään viipyvän ruumiillisen muiston, vilustumisesta ilmeisesti aiheutuneen yskän. Tai sitten toin sen jo pohjoisesta kotimaastamme ja kolmen tunnin värjöttely Vatikaanin torin varjoisalla puolella jonossa antoi sille otollisen heikon ihmisen vastustuskykyalustan. Sitä tässä nytkin tuudittelen kuiskaillen sille pikku hiljaa poistumaan.

Tänään, uuden vuoden päivän alkajaikseksi kävimme aamukahvilla ja -teellä viereisellä aukealla, josta on myös  näköala kaupungin ylle. Aukean reunassa onkin pieni kioski, jonka nimi on Terrazzo de Roma. Teen saa pienessä posliinikannussa. Laskeuduimme kukkulalta etsien samalla kulkureittiä linnuntietä läheiseen, mutta portaita, tunneleita ja katuja pitkin jo kauempana olevaan ruokakauppaan. Varsinkin paljon kauempana, sillä emme löytäneet meille monin versioin selostettua oikaisevaa reittiä. Kukkulalta, jonka nimi muistuttaa Kaninkoloa, laskeuduttuamme kuulimme uuden vuoden messun ääniä Vatikaanista. Kävimme kurkistamassa paavin pitämään tilaisuuteen. Jumalanpalvelukseen päästäkseen olisi pitänyt jälleen kulkea turvatarkastusten läpi, niin myös jo kirkon torillekin. Pylväiden välistä näkyi ulkona olevista screeneistä jumalanpalveluksen kulku. Mustaihoinen nunna luki jotain, kamera kuvasi yleisöä, ainakin tyylikkäitä roomalaisia herrasmiehiä laulamassa virsiä.

Kävelimme pois Vatikaanin alueelta ja alitimme kadun pitkin parkkitalon tunnelia. Siellä asunnottomat kokosivat öisiä varustuksiaan aivan kuten muuallakin maailmassa. Se ei ole sen roomalaisempaa, tukholmalaista tai intialaistakaan. Kuten erään kirkon edessä oleva patsas konkretisoikin Jeesuksen sanat: köyhät ovat aina keskuudessamme. Patsaan kämmenissä oli ristiinnaulitsemisen jäljiltä naulanreijät.

Jokainen köyhyys on kuitenkin ajalleen ominaista. Nyt kerjäläisyyteen vaikuttavat muut asiat kuin esimerkiksi antiikin aikana, vai vaikuttavatko?  Turistioppaita lukiessa vilisevät Rooman paikkoja esittelevät tekstit valtiomiesten ja taiteilijoiden nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia, taidekausia ja aikansa paavin edesottamuksia. Menneisyyden suuria kertomuksia.

Yritän painaa niitä mieleeni, mutta se hylkii niitä, sekoittaa niitä toisiinsa niin, että ymmärrän Rooman historiasta sen paikkojen kautta vasta hyvin vähän. No,  kirjoistahan ne tiedot löytyvät. Mikrohistoriaa lukeneena ja kirjoittaneenakin pidän ajatuksesta löytää menneisyyden jäänteistä johtolankoja, täällä nyt tähän paikkaan ja oman henkilöhistoriaani kiinnostaviin asioihin. Mitä tekemistä minun historiallani on Rooman kanssa? Täytynee sanoa, että se juuri on se kysymys, jota selvittelen, kaiken muun tekojeni ohella. Se ikäänkuin on se juoni, joka kulkee etsivän kulkijan mielessä hänen kiinnittäessä huomiotaan usein itselleenkin selittämättömiin asioihin. 

Kansanomaisesti voisi tokaista, että minkä ihmeen takia kohtalo, karma tai johdatus tölväisi minut Roomaan, nyt? Näihin kysymyksiin ei ole vastausta, vaikka niihin kysymys onkin. Vaikka luentokurssia täällä töikseni teenkin, mikä on ehkä myös osasyy ja siksi vastaus kysymykseeni, en oikein tyydy selitykseen, jonka mukaan elämä olisi koulu. En ole täällä oppimassa, vaan Kävelemässä, Teetä juomassa, Yskimässä, Ihastelemassa ja Kirjoittamassa. Katsomassa ja Kuulemassa.  Ehkä flunssaisen verhon takaa kuuluvat elämisen äänet ovat muun tukkoisuuden takaa tulleet ertyisen tärkeiksi. Huvilan ohi ajavat ambulanssit, niiden tii, tii, tii,taa, ti, tii, tii, tii, taa, ti, tii. Puusta kuuluva kivitaskun naksutus. Ja aamuteellä kaupunginterassilla selkäni takaa lähestyvän lapsen heleä ääni. Sanoista en ymmärtänyt mitään, mutta kuvallisesti ääni olisi voinut näyttäytyä marmorinvalkeana.

Pietarinkirkosta jäi mieleeni monia vaikutteita, monet vielä sanattomia ja monet jäivät kuvaamattakin. Matkakumppanini kanssa bongasimme naispuolista kuvastoa. Sivujuonteena löysin itse patsaista naisen, onka päällä oli ehkä naaraspuolisen leijonan talja ja viereisellä patsaalla oli jaloissaan pöllö. Nämä naiset seisoivat jonkin paavin valtaistuimen molemmilla puolilla. Ne myös olivat itselleni kuin peili, toisessa näin itseni shamaanina ja toisessa lukevana sananjanoisena ja tiedonhaluisena naisena.

Useaa paavinpatsasta ympäröikin naishenkilöt. Paavi Johannaa en löytänyt, se ilmeisesti onkin legenda tai siksi selitetty. Lattiassa pääalttarille mennessä oli kotka, jonka yläpuolella taivaan valtakunnan avaimet, Pietarille aikoinaan annetut. Evankelista Johanneksen tunnus on myös kotka. Evankelistat tuijottelivat yläpuolella olevasta kuorin maalauksista (ehkä mosaiikeista) alhaalla olevaa turistijoukkoa toisella kädellä kirjoittaen, niin kuin ystäväni huomasi, valmiiksi nidottuun kirjaan – joita tuskin oli apostolin aikaan.

Samanaikaisesti täällä antiikin ympäristössä ollessani valmistaudun tosiaan myös Aasian uskontojen luentojen pitämiseen. Luin hindulaisuudesta ja sen kuvastosta, miten jumalkuvissa esiintyy jokin eläin, vamana, kantaja, kuten Shivalla härkä, jolla jumala ratsastaa tai Brahmanilla villihanhi. Villihanhi, jonka kotipaikka on Keski-Aasian järvillä, symboloi kirjoittajan mukaan vaeltavaa sielua, joka jonakin päivänä lentää todelliseen kotiinsa.

Tamilitemppelin sanalliset ja sanattomat rukoukset

Intianmatkallamme olimme saapuneet eteläisen Tamil Nadun osavaltioon ja siellä Madurain kaupunkiin, yhteen maan vanhimmista kaupungeista. Hotellimme kadun päässä näkyi yksi kaupungin keskellä olevasta kahdestatoista Meenakshi Amman temppelialueen torneista, gopurameista. Kaikkeen vastauksen antavan Lonely planet -matkaoppaan mukaan temppelialue oli rakennettu 1600-luvulla, mutta sen alkuperä ulottui tuhansien vuosien taakse.

Iltakävelyllä saimme ensinäkymän länsi- ja etelätorneista. Tornien seinät peittyvät monien kerrosten täyttämistä jumalista, jumalattarista, demoneista ja sankareista. Illan pimeydessä monikätiset tanssivat patsaat näyttivät osittain valaistuna siltä kuin ne olisivat olleet jatkuvassa liikkeessä ja jähmettyneet vain katseeni osuessa niihin.

Päivittäiseen turistina olemisen autoetnografiseen tutkimukseen vieraassa kulttuurissa antoi lisäjännitystä koko Intiassa toteutettu rahauudistus. Lue lisää Intian matkani etnografiaan liittyvistä pohdinnoista kahdesta tätä edeltävästä blogikirjoituksestani:

Matkalla Mumbaissa löytyy linkistä: Uskontotiedettä Turun yliopistossa

Kokemuksia ja kuvittelua rauniokaupunki Hampissa löytyy linkistä: Yhdessä kuviteltu tieto

Syynä uudistukseen oli kuulemma väärennettyjen rahojen suuri määrä. Valtio oli päättänyt vaihtaa vanhat käytössä olevat suuriarvoiset 500 ja 1000 rupian setelit uusiin, lähinnä 2000 rupian seteleihin. Paikalliset käyttivät eniten sadan ja sitä pienempiä seteleitä, mutta meille turisteille ja suuremmille yrittäjille vanhat setelit tulivat käyttökelvottomiksi parin päivän sisällä. Myös paikalliset kärsivät hallituksen tempauksesta, joka vaikutti huonosti organisoidulta. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että suurista seteleistä oli päästävä eroon mahdollisimman pian. Jos vain joku olisi ottanut ne vastaan. Seuraavina päivinä pankeissa vaihdettiin näitä pienempiin seteleihin, mutta vain tietty määrä. Myös ATM- eli raha-automaatit olivat kiinni uudistuksen ajan. Itse onnistuimme pattitilanteessa vaihtamaan joitain rinkanpohjalle jääneitä eurojamme rupioiksi ja maksamaan onneksemme hotellilaskumme kerralla viimeisillä vanhoilla seteleillä.  

Kun kysyimme paikallisilta, koska Aateeämmät aukeavat, oli vastaus sama useana peräkkäisenä päivänä: ehkä tänään illalla. Intiassa tilanne on muuttuva ja muuttumaton yhtaikaa, mille herkistyy erityisesti ollessaan turisti, ei paikallinen eikä täysin tavoitteeton vaeltajakaan. Turistina paikkaan ei sitoudu, ei lähde asettautumaan tai selviytymään muutamaa päivää pitempään. Toisaalta turistina on suunniteltava matkustamista eteenpäin, varsinkin jos matkalla on jokin kohde tai päämäärä kuten kaukainen kotimaa. 

Intiassa matkustamiseen menee aikaa rutkasti enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi noin 400 kilometrin matkaan menee koko päivä, jonka jälkeen sinun on yleensä levättävä seuraava päivä istuttuasi kovalla bussin penkillä tai nukuttuasi makuuvaunubussin tai -junan melkoisessa höykytyksessä tien huonokuntoisuuden, ohitutustööttäysten tai kanssamatkustajien juttelun takia. Jollet halua maksaa useita lentolippuja tai kalliita luxusmatkoja. Nykysuomalaisittain voisi sanoa, että tällainen omaehtoinen, valmiiksi suunnittelematon päivittäinen matkustustapa vaatii asennetta. Mutta kun sen omaksuu, alkaa selviytyminen maistua todellisemmalta elämältä kuin se arkipäiväinen varmuus, mihin on tottunut tai mitä on pitänyt kotimaassaan kehityksen tuomana etuna. Jos se itsestäänselvyytenä edes on tullut mieleen.

Turistina ässänä taskussamme on tietenkin Visakortti, jonka avulla uskoimme selviävämme kotimaahan ja paluulennot oli maksettu. Käyttörahaa ei kuitenkaan saanut nostettua Visallakaan. Oli siis elettävä päiviä eteenpäin, ruokarahaa taskussa pariksi päiväksi, joka kadunmiehen mukaan oli pankkikriisin kestoaika. Saman ennustuksen kuulimme muutamana seuraavana päivänä. Englanninkielinen sanomalehti ilmoitti sen alussa olevan ohi muutamassa päivässä.

Toisena Madurain päivänämme tutustuimme temppeleihin sisäpuolelta. Ulkomaalaisilta maksu oli 50 rupiaa, noin 60 senttiä, kun paikalliset pääsivät sisään viidellä rupialla. Sisälle olevien kiellettyjen tavaroiden listassa olivat myös kamerat ja tabletit. Kännykkäkameran sai ottaa sisään, mutta se maksoi toiset 50 rupiaa. Kengät oli jätettävä temppelin ulkopuoliseen säilytykseen, kuten reppu tavaroineen. Miehet ja naiset menivät eri jonoissa. Ne ohitettuamme olimme paljasjalkaisia ja ilman kantamuksia. Vaikka niin, vaatetukseltamme ja ihonväriltämme olimme yhä erikoisuuksia, joihin katseet kadulla usein kiinnityivät.

Itäisen pääsisäänkäynnin jälkeisen käytävän olivat täynnä basaareita, joissa myytiin suitsukeöljyä, jauhetta ihomerkkejä varten, kuvia jumalista ja muuta niin uskonnollista kuin arkipäiväistä rihkamaa, kuten muovisia leluja. Intian kulttuuri on kuin suuri jumalsatujen runsas rihmasto, lapsenomaisen värikkyyden, keksintöjen ja ilmentymien loppumaton kokoelma. Jopa traktorit on koristeltu kuin joulukuuset eivätkä vai juhlaan vaan jokaiseen päivään. Myös esimerkiksi rekkojen alla oleviin polttoainetankkeihin on kaunokirjoituksella kirjoitettu diesel, jota reunustavat maalatut eläin- ja kukkakuviot. Länsimaiset painotukset, jaot tai oletukset naisellisesta ja miehisestä ovat täällä toiset. Niitä havaitessa hakee myös itsestään vastaavia rajoja ja siirtää niitä kuin kokeellisesti tunnustellen. Mitä olisi olla nainen tässä kulttuurissa? Ajaisinko moottoripyörällä vilkkaassa liikenteessä mustan musliminaisen huivin peittäen lähes kaiken muun kuin silmät, kantaisinko vihreää sariani arvokkaasti edeten muiden naisten seurassa kohti alttaria vaiko istusinko kadunreunassa myymässä muovihelmiä?

Temppelin käytävän täyttää voimaks suitsukkeen tuoksu. Mieli hiljenee, vaikka ihmisten väkimäärä, värien ja temppelin koristeiden runsaus pitää sitä liikkeessä. Katto on täyteen maalattu, etenkin isoja, auenneita lootuksia. Pysähdymme kahden käytävän risteyksessä. Tartun kumppanini paitaan, ettei hän ottaisi askelta ohikulkevan elefantin alle. Seuraamme sitä ainoina ihmisinä temppelin pihalle. Annamme kolikon sen hoitajalle. Temppelielefantti pyyhkäisee kärsällään meitä pään päältä antaen siunauksensa.

Jatkamme temppelin sisään. Suuressa aulassa on useita pylväitä ja niiden reunoissa tai seinillä  on isoja puu- ja kivipatsaita. Niiden eteen on tuotu pieniä savikuppeja, joissa suitsukelanka palaa öljyssä. Patsaiden reunat ja itse patsaat ovat täynnä jälkiä erivärisistä jauhoista – joilla niitä merkitään samoin kuin merkkejä painetaan ihmisten otsaan – ja ihmisten kosketuksista. Patsaiden edessä ihmiset ovat seisahtuneet kädet yhteen asetettuina pyytämään sitä mitä kulloiseltakin jumalalta voi saada: tiettyä parannusta, energiaa, suojelusta. Juuri Maduraissa tarinan mukaan kolmirintainen Meenakshi-jumalatar löysi puolisonsa Shivan, minkä seurauksena hänen kolmas rintansa suli pois. Juuri tässä paikassa tuo energia konkretisoitui. Hinduille paikka on yksi tärkeistä pyhiinvaelluskohteista tämän takia, kuten pankkijonossa kuulimme.

Temppelin sisin on kielletty ei-hinduilta. Menemme istumaan viereisen sisäpihan, vedellä täytetyn ison altaan reunalle muiden perheiden sekaan. He syövät eväitään lehtikääröistään sormin, kuten täällä tehdään muutenkin, myös ravintoloissa. Vesialtaan reunat ovat punaraidalliset, kuten muissakin temppeleissä tai niiden reunoilla maalatut pyhät alueet. Illan pimeällä taivaalla loistaa kuu. Sama kuu kuin kotimaan samalla taivaalla.

Pysähdyin itsekin patsaiden eteen. Liitin käteeni yhteen muiden kaltaisesti. Painoin kumppanini ja omaan otsaani okran, punaisen ja valkoisen merkin. Istuessani mietin noita hetkiä jälkeenpäin. Olen harkoittanut bön-tiibetinbuddhalaista  meditaatiota muutaman vuoden. Olen teininä ollut mukana kristillisessä seurakuntanuorissa, lukenut ja alleviivannut etenkin Uuden testamentin kannesta kanteen ja lopettanut sen perinteenä jääneen jokailtaisen rukoilemisen vasta alle kaksikymppisenä. 

Tiibetinbuddhalaisen meditaatiotekniikan avulla tavoittelen sanatonta mielentilaa, joka on avoin myötätuntoon kaikille eläville olennoille. Kristillisessä rukouksessa aiemmin sanoitin toiveitani tai kerroin murheita tai kiitin minulle tapahtuneista asioista. Silloin vuorovaikutus tapahtui mielen sanoittamana. On myös mantroja muistuttavia valmiiksi sanoitettuja rukouksia, kuten Isä meidän.

Bön on Tiibetin esi-buddhalainen shamanistinen perinne. Itse olen harjoittanut shamanismia parikymmentä vuotta. Siinä henkimaailmaa lähestytään selkeän kysymyksen avulla. Shamaanin tekemä matka on vastaus tuohon kysymykseen kaikkine tunteineen, sanoineen ja kokemuksineen. Erilaiset, mutta toisiaan muistuttavat elämänkaareni aikana omaksumani tavat lähestyä henkimaailmaa – rukous, meditaatio tai shamanistinen matka – täydensivät toinen toisiaan nyt kun astuin hindutemppelissä jumaluuksien keskellä. Kun en tunne hindulaista tapaa, täydennän ymmärrystäni muista tilanteista kokemillani merkityksillä. Ovatko nämä kaikki samaa ja miten? Haluaisin ymmärtää enemmän hinduisimin taustoista, konteksteista, paikallisesta elämänpiiristä, josta ne ovat tuhansia vuosia kummunneet. Oma ainut selviytymispakettini nyt oli aiempi oma kokemukseni. Se oli kuin ensiapupakkaus vieraan uskonnon ymmärtämiseen ilman laajempaa tietämystä siitä.

Niinpä hiljensin mielessäni käymäni keskustelun rukouksen merkityksistä. Istun portailla. Kuuntelen kehoani, joka nauttii hiljaisuudestaan temppelitapahtuman keskellä. Tuttu oma hiljaisuuteni, rauha. Huomaan hymyileväni kuin äskeisen pysähdykseni kohde, Shiva, joka tanssii monikätisenä tasapainoisesti kaaoksen keskellä.

Muutamaa päivää myöhemmin keskustelen paikallisen ystäväni kanssa tamilien historiasta. He kuuluvat etnisesti dravidien ikivanhaan ryhmään, joille Parvati- ja Meenakshi-jumalattaret olivat tärkeitä, ei niinkään Shiva. Hindulegendan mukaan pääjumala Vishnu naitti tyttärensä Meenakshin Shivalle juuri Maduraissa. Tarinassa perustellaan uskontojen liittyminen toisiinsa ja hinduisimin ylivalta etnisen tamiliuskontoon. Matkani jatkuu, tuntuu kuin lähenisin askel askeleelta matkani ydintä. 

Turhaa kahinaa

Niin turhaa, aivan turhaa kahinaa on kadottaa aikansa. Joskus tuntuu, että en koskaan ole tullut aikuiseksi, en koskaan oppinut valitsemaan, päättämään oikein. Olen niin usein kohdassa, jossa mietin, miksi tulin tänne. Miksi lähdin tulemaan tähän? Mihin olenkaan tullut. Kuuntelen kehoni ääniä, kuuntelen, että ne hiljenisivät. …