Kaksihaarainen puu Nautiossa

Kaikki elämäni puut

 

Liukkaiden lehtien kuussa pyöräilin alkuillasta Turun keskustaan.   Alkusyksyn työjyrässä – tutkijoiden vitsauksena on syys-lokakuussa eri rahoittajien auki olevat haut, joten kaikki mahdollinen aika kuluu oman työtulevaisuuden hahmotteluun, sen tutkimussuunnitelmiksi sanoittamiseen, budjetin rahamääriksi muuntamiseen ja erilaisten hakemusten täyttämiseen – pahin prässi oli ohi, ja eilen olin jo ehtinyt käydä astangajoogan tunnilla. Siellä tein kotiinpaluun omaan hengitykseeni ja sen taukojen väliseen hiljaisuuteen.

Tänä sumuisen pimeänä iltana olisin voinut jälleen puurtaa: tehdä tehokkaasti töitä, edistää tutkimustani, kirjoittaa tutkimustekstiä, jatkaa tekemisiäni niin kuin olen ennenkin tehnyt. Ja melkein teinkin. Paniikinomaisessa valintatilanteessa pysäytin pyöräni ja seisoin hetken paikallani. Hengitin syvään muutaman kerran, kysyin itseltäni, mikä tuntuisi hyvältä tehdä (ei välttämättä mikä olisi järkevää) ja tein valinnan: lähdin luovan kirjoittamisen Kirjoittajaklubiin Pieneen kirjapuotiin.

Hain chai-teen, palan mustikkavalkosuklaakakkua ja istuin alas pienenpöydän ääreen. Muut klubilaiset olivat jo tulleet. Ohjaaja Kirsi saatteli meitä kirjoitustuokioon. Kuuma tee lämmitti kehoani, olin perillä. Kaivaessani osallistumismaksun kolikoita lompsastani tartuin pankki- ja luottokorttien nippuun ja panin ne pois tieltä kassiini. Illalla olisi kotona aikaa järjestää ne takaisin. Laitoin tarjottimen ja kassini viereiselle tuolille ja unohdin kaiken tuon selviämisen rekvisiitan. Uppouduin alun keskittymisharjoitukseen: istuin hetken silmät sujettuina ja muistelin ohjaajan sanojen mukaisesti turvallisen tuoksun tuomaa rauhaa.

Kirsi oli levittänyt postikortin kokoisia puiden kuvia pöydälle. Valikoimme niistä yhden, joka muistutti meitä lapsuudestamme. Meidän tuli kirjoittaa siitä kymmenen minuuttia. Kirsi antoi vielä ohjaavia kysymyksiä kirjoittamisen tukemiseksi. Pääasia oli, että kynä kulki, aiheen rajat eivät olleet esteenä. Mikä oli ensimmäinen muistoni puista? Oliko lapsuudessa jokin puu, jota et kykene muistamaan? Jos kirjoittaessa tulisi eteen hankalia, mielellään väistettäviä tunteita, ohjaaja neuvoi kirjoittamaan niitä kohti. Kirjoituksia ei tarvitsisi lukea kenellekään. Nappasin pöydältä tukevan, monihaaraisen männyn kuvan.

Tungen läpi tyhjän mielen, kun en muista. Olen isäni lapsuuskodin talon portailla. Näen omenapuun, sen alla apiloita, joista etsimme nelilehtisiä. Nurmikko, jossa juostiin pihaa avarammaksi, aina sireeniaidoille asti. Niiden toisella puolen olivat pellot, joiden savista löytyi muinaispuku, mistä rakennan nyt historiaa, jonka henkilö olen.

Ja mänty kotini lähimetsikössä.Jonka vaaleanruskeista ihonohuista kaarnanliuskeista irotaa pihkaa. Tartun riuskalla lujalla otteella ja kiipeän ylös. Teen pesää yläoksille, istun syömään toffeesuklaapötköä koko viikkorahalla. Isosisko komentaa minua puun alla kotiin.

Toinen kortti oli valinnaisesti joko teini- tai nykyisen aikuisiän kortti. Oliko puilla merkitystä tuona aikakautena? Miksi valitsit tuon kortin? Mitä tunteita kortti herättää? Mitä teini-ikäinen sinä olisi siitä ajatellut? Kirjoita kaikki mahdolliset puut mitä muistat. Monet kortit sopivat jompaan kumpaan ikään. Joissain korteissa oli nuoruuteni kiinnostusta taiteisiin, toisessa kesäpaikkani rantapuita. Otin kuvan metsästä, jonka kalliolla oli kivistä rakennettu jatulintarha.

Puiden siimeksessä, joukossa, alla. Se on metsä. Metsässä kulkeminen, kantojen kivien ohittelu, pysähtely, katsominen. Metsän logiiikka. Ankeus, se hengittää samaa hetkeä, on silti aina siellä. On sinua vanhempi ja elää tässä. Mänty, männyt, tavallinen. Kaikki elämäni puut. Puuta pitkin yliseen, pesään, pesästä hyppy – – puu veneessä, puu päreenä, puu taivutettuna veneeksi, rummuksi. Omenapuu, jolle puhun, paiaan, kun naapurissa soi moottorisaha. Linnut puun oksistossa, orava kuusien oksalta oksille.

Kolmannen kortin aihe oli tulevaisuus. Kirjoita samaisesta lokakuun illasta joko 1, 3 tai 5 vuoden päästä.  Mitä teet? Mitä tunteita kuva herättää? Kuvaa korttia, jos on hankala aloittaa. Miksi valitsit juuri tuon kortin? Kuvaa yksittäinen iltahetki.

Kortissani on kalliopuro, joka on jäässä. Edessä nuori, mitäänsanomaton puu.

En näe tätä talvea pidemmälle. Niin monia askeleita tähän iltaan. Katastrofit osin takanapäin. Istunko kotona, istummeko kotona, onko kotia? Jokin pysyy, käynti katsomassa puita, metsässä. Olen ollut sienessä, etsimme uusia nimiä uusille tuttavuuksille. Lastenlapsen käsi miehen kädessä. Seison, kuuntelen yhä levottomia tunteitani, ne ovat niin itseäni, että tuntuvat ylläpitävän elämää minussa.

Viimeinen kortti oli koko elämäntarinani kortti. Huh! Samoja kysymyksiä tälle kortille. Onko siinä symboliikkaa?

Olen juureva, vahva puu. Oksani leviävät moneen suuntaan kuin verkostoiksi toisiin todellisuuksiin. Koska en ole ihan täällä koko ajan. Koska olen toisaalla välillä. Runko kantaa merkityksiä, ydintä olemiselle, syytä miksi, ja koukuttaa kiipeämään, istumaan osalle, oravien kulkea latvaan, oksien ohueen kantoon ja siitä hyppyyn. Minusta tulee puu, jossa lapsena kiipeilin, teininä seikkailin, jonka runkoa kosketin ja josta hain otetta elämääni. Muiden joukossa metsä oli kotini, vaikka olin ihminen. Tulevaisuuden lyhyt katse eteenpäin – taaksepäin tuskaista katsoa: kipujen, muistojen välttäminen, vaikka aina elänyt niin kuin siinä ajassa parhaiten kykeni. Kun kuolema ajaa takaa lapsuuden unessa, se on edessäpäin nyt lähempänä. Taju, että on elämättä päiviä vielä. Elämä ei löydy keinoista ei poluista.

Tässä olen kuin omenapuu. Odotan hetkeä kimalaisten kosketukselle. Seuraavan talven kuiville kirkkaille pakkasille. Ehkä kevät, ehkä juureni saavat vettä, ehkä kasvan omaan mittaani, ehkä.

Jokaisen tehtävän jälkeen Kirsi kyseli meiltä tuntemuksia, lyhyitä tai pidempiä pätkiä luettavaksi. Viimeisen tehtävän jälkeen mietin miksi vasta koko elämän kortissa lähdin miettimään merkityksiä. Tulevatko vertauskuvat silloin ajankohtaisiksi kuin juhlapuheissa? Omissa kirjoituksissani tulin vähitellen siksi joka lapsuudessa oli tuo toinen, puu. Astuin vertauskuvan toiselle puolelle olemaan elämäni kuva.

Polkiessani klubilta kotiin hoksasin, miten olin löytänyt takaisin johonkin, mistä todella nautin. Tällä tavalla hemmottelen itseäni,  enkä tarkoita kakunpalaa tai kuumaa teetä. Kiitin itseäni valinnasta polkea kirjoittamaan klubille.

Kaarsin lähikauppaan ostamaan aamuksi ruokaa. Kassalla pikkupaniikki iski, kun tajusin pankkikorttien olevan jossain kirjoja ja  papereita täynnä olevan tiukan kassini syövereissä.  Työnsin käteni kassiin, löysin korttipinon. Kun aloin plarata kortteja löytääkseni oikean kortin, se lensi (kuin) taikatempusta eteeni kassan viereen  valitsematta, plämäämättä: ole hyvä, kas tässä.

Näistä tilanteista pidin, niissä elämä nauroi, huumorin henki seisoi vierelläni, piti kädestäni ja teki temppuja lohdutuksekseni. Olin tänään valinnut oikean kortin lähtiessäni kirjoittamaan. Muut asiat kyllä hoituisivat kuin itsestään, kunhan malttaisin pysähtyä, kuunnella itseäni.

Nyt tätä blogia kirjoittaessani katson vielä kerran kirjoituksiani. Oikeastaan olen tuo kaikki: minä itse ihminen ja puu, me yhdessä vertauskuva. Jotain meidän välissämme, meidän ympärillämme, me. Vertauskuvien avulla syvennämme ymmärrystämme todellisuudesta ja oman elämisen pitkäkestoisuudesta, muutoksista siinä. Ne ovat apukeino, menetelmä löytää takaisin siihen mitä on, mitä itse on ja missä ja keiden kanssa on.

P.S. Kirjoittajaklubin tehtävät kestivät kukin kymmenen minuuttia ja tekstiä ehti tulla enemmän kuin mitä tähän kirjoitin. Klubi kokoontuu muutamia kertoja vielä ennen joulua, aamuisin ja iltaisin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s