Asun Turussa omakotialueella. Meillä on melko suuri puutarha, jonka olen pitänyt itseselviävässä tilassa. En siis kastele kuin muutamaa ruukuissa olevaa kukkasta ja kitke kuin keväisin. Toistelen itselleni, että teen sitä vain sen verran kuin minusta on mukavaa, omaksi ilokseni. Jopa nurmikon leikkuut alkukesästä ovat tuntuneet hyviltä kirjoitussessioiden välissä. Väitöskirja, sen jälkeinen yliopisto-opettajan ja tutkijan työ vaativat melkoisesti istumista tietokoneruudun ääressä. Muuhun jäävä aika on kutistunut monesti piipahduksiin ulkona ja puheluihin lapsille, kävellen samalla saaden selän suoristettua ja raitista ilmaa.
Kesä-heinäkuun olen yleensä ollut kokonaan saaressa, sukulaisia tapaillen ja aiemmin myös lähes kokoaikaisesti sisällä istuen kirjoittamassa. Tänä kesänä tahti on hieman hidastunut. Olen viettänyt myös leirielämää. Ollut aikuisten lasteni ja muiden läheisten kanssa. Ja nyt, sairastellut.
Kurkkukipu äityi vakavaksi väsymykseksi. Oli pakko lähteä saaresta kaupunkiin lääkäriin. Virusperäinen. Lepoa, lääkkeitä, sinkkiä ja C-vitamiinia. Mies lähti sukumatkalle Hiidenmaalle. Inkivääriä, valkosipulia, höyryhengitystä. Olin suunnitellut olevani saaressa nauttien harvinaisesta yksinolosta, harvinaisesta vetäytymisestä ihmisten seurassa olemisesta. Nyt jäin kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Sitten hyppäisin linja-autoon ja takaisin saareen. Mutta ei.
Ensimmäisen toipilaspäivän illalla siirryin nukkumaan alakertaan helteen takia. Talon kaikki ikkunat olivat auki. Edes pienen tuulenvireen syntyä. Ensin kirjoitin sängyssä istuen ja välillä nukkuen yltäpäältä hiessä. Tein ruoan ja kävin puutarhassa syömässä, viettämässä luppoaikaa facebookia selaillen. Katselin mitä muut, miten muualla.
Iltahetkinä en jaksanut edes täyttää astianpesukonetta, kutoa tai lukea. Olin sohvaperuna. Tunsin olevani muualla kuin missä olisin halunut olla. Olin kipu kurkussa, olin väsymys, olin korvamato, jota en saanut lakkaamaan. Mielessäni kävi saaren hiljainen vanhan talon sali, jossa yleensä kirjotin ja nukuin, rannassa oleva vesi, johon pulahtaa, jos olisin terve. Kohta lähtisin.
Pahin väsymys väistyi, mutta ääni oli edelleen hukassa. Puhuin muutaman sanan ääneen. Mietin tulisinko toimeen sen kanssa loppuelämän. Vietin puutarhassa enemmän aikaa. Siirryin kirjoittamaan ensin padillä, kunnes huomasin, että omenapuiden alla varjossa myös läppärin ruudulle oli mahdollista kirjoittaa. Maa ja taivas huokuivat lämpöä jopa liikaa. Auringossa olo mahdotonta. Puiden alla oli mukavaa, nautin vain ilman ja tuulenvireen kosketuksesta iholla. Aloin nukkua päivisin puiden alla.
Omenapuista pidämme huolta. Niitä on yhdeksän, joista kaksi vasta teiniä. Tänä extremekesänä hedelmiä on tulossa paljon kuivuudesta huolimatta. Jo kerran olen kontannut puiden aluset tyhjiksi omenaraakileista, joita puut ovat pudottaneet. Nyt annoin niidenkin olla. Korjaan sitten kun. Sitten kun minulla on siihen voimaa.
Tein yhä vähemmän. Söin, nukuin, kirjoitin mitä olin itselleni tai muille luvannut. Paikallaan pystyin tekemään, kaikki muu oli liikaa.
Muutaman päivän jälkeen sain hitusen elinvoimaa. Se tuli esiin suunnitelmana saareen lähdöstä. Ehkä kaverin autolla tai bussilla. Sitten kauppaan ja saareen. Mutta yskiminen jatkui. Öisin neljän aikaan heräsin kutivaan kurkkuuni. Vielä ystävän sanat siitä, että älä lähde. Ole vaan täällä.
Päätin vastustaa omaa tahtoani lähteä, mennä muualle, missä olisi parempi. Minä jäin. Erään aamuyskimisen aikaan en halunnut näin enää jatkuvan, valusin lattialle istumaan, kaivoin vanhan mietiskelyoppaani ja aloin hengittämällä puhdistaa kurkkuani, ja mieltä. Sivu sivulta, ajatus ajatukselta.
Sain nuorena itselleni intiaaninimen Nopeat askeleet. Olen ollut aina valmis lähtemään, tilanteista hakeutumaan, vetäytymään, siirtymään toisiin maisemiin. Vain pakko, viimeinen viesti, kehon heikko tila on saanut olemaan lähtemättä.
Eilen vietin jo suurimman osan päivästä omenapuiden alla. Talitintit tulivat lähelle oksistoon, orava naksutteli puun rungolta talon reunalle siirtyessään, ja iltasella kuulin sisältä kyyhkysen kuhertavan univirttään. Se oli paikka, josta olin monesti unelmoinut. Nyt unelmoin siellä. Sain kirjoitustöitäni tehtyä vähä vähältä, lempeämmin. Varjossakin niin lämmin, etten vilukissana palellut. Kävin sisällä tekemässä ruokaa, nukkumassa loppuun päiväunet, jos ulkona oli liian kuuma. Illalla tuli ystävä kylään.
Yöstä oli tulossa viileä, suljin joitain ikkunoita. Aamiaisen aikaan alkoi ulkoa kuulua uusi ääni. Vesipisarat omenapuiden oksilla. Huusin ikkunasta ilohuudon pihalle! Jo melkein omalla äänellä. Nyt kirjoitan jälleen sängyllä. Tyytyväisenä siitä, että osasin jäädä, olla kotona.
Näkykynä 