Sain facebookista haasteen lähettää kukkakuvia kolmena päivänä. On heinäkuu.
Herään kuuden nurkilla, lähden ulos ja pysähdyn. Aurinko on noussut jokin aika sitten, mutta on yhä tuore, kuin juuri kukkaansa puhjenneena. Mieleni sykähtää ja sykkii auringon tahdissa. Aurinko kukkii, sen sydän lyö leveällä läpällä.
Tällä viikolla jo toukokuun pikkusuven ajoista alkanut kesä on kypsynyt pitkäkestoiseen kolmenkymmenen asteen kuumuuteen. Kesäpaikkani on noin eekkerinkokoinen Holma Kustavin pohjoisosassa, Lypertön kylässä. Saari on vielä kuusikymmentäluvulla ollut melko puuton, luotomainen, kun nyt se täyttyy elintilasta kilpailevien katajien, leppien ja muiden puiden pieninä metsikköinä. Suuri osa saaresta on kuitenkin kallioita, rakennuksia ja niiden pihoja sekä kaiken välissä risteileviä polkuja sekä sitä muuta saariston luontoon kuuluvaa, heiniä, pensaita, kukkia, risukkoja, kivikkoja.
Haastattelin kymmenisen vuotta sitten kesäasukkaita kyläkirjaa ja väitöskirjatutkimustani varten. Kyselin heidän huomaamistaan muutoksista kylässä ja sen ympäristössä. Yksi näistä muutoksista oli kasvillisuuden rehevöityminen. Osasyyksi nähtiin aiemman elämäntavan hiipuminen. Se näkyi rantojen kaislikoissa – ennen ne niitettiin lehmille. Toisena syynä nähtiin kasvillisuuden lisääntyminen ravintopitoisten sateiden vaikutuksesta. Saaret kukkivat ja myös meri kukkii.
Tämä aamu oli kesän ensimmäinen, jolloin pyörsin rannasta takaisin menemättä uimaan. Sinilevä teki veden jähmeäksi ja sen vihreät hiukkaset kerääntyivät pintaan. Pinnassa oli myös rakkolevän keltaisia kukkia. Rakkolevän varsiin pinnan alla oli kietoutunut pehmeämpää levää. Vesi oli sameaa. Läheisellä luodolla lokki seisoi hiljaa ja katsoi kanssani maisemaa. Oli äärettömän kaunis aamu, hiljaisuuden rikkoi joutsenen lyhyt lento. Se vaihtoi vastarannalla paikkaa.
Aivan rannan kupeessa kukkii hiirenvirna, tuo hyvin tavallinen, huomaamaton sinikukkainen kasvi. Kun sain kuvahaasteen, mietin, mitä kukkia enää tässä kuumuudessa olisi jäljellä kuivumiselta. Heinäkuussa saaren täyttävät keltaiset kukat. Nyt ukontulihatun kukkiminen oli tyrehtynyt muutaman päivän kukkaan. Kun tulin sisään, tarkistin rannan kasvin vielä hiirenvirnaksi. Kyllä, se se oli:
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/hiirenvirna
Rantakalliolla kukkii myös siankärsämö. Se kukkii myös Turun kotini pihalla. Se on yksi kasveista, joita on aina löytynyt niistä ympäristöistä, joissa olen asunut. Sanotaan, että ihmisen lähiympäristössä kasvaa juuri niitä kasveja, joita hän tarvitsee, myös henkilökohtaisen terveyden kannalta. Minulle noita kasveja ovat olleet omena, minttu, lemmikki, juhannusruusu ja juuri siankärsämö. Siankärsämö on myös yksi niin sanotuista naisten yrteistä. Se helpottaa kuukautiskipuja ja vahvistaa verta. Jopa siinä määrin, että sitä on käytetty Suomen sodan aikoihin haavojen hoidossa. Erityisesti naisille kukkii vaaleanpunalehtinen siankärsämö. Ennen teekuppiinsa laittamista, kannattaa tarkistaa, että kukassa on keskellä yhä keltaisena loistava aurinko. Itse keräsin sitä nuorempana kimpuiksi katonrajaan ja eniten pidin sen tuoreista lehdistä näkkileivän päälle laitettuna.
Tupaan tullessani ohitin myös juhannusruusupensaikot. Tänä vuonna se kukki jo ennen juhannusta. Nyt se jo teki marjaa. Kuivan näköiset lehdet ja marjat olivat muisto kukista. Niitä katsoessani muistin monia ruusun kukkimisia, monia juhannusruusujen kukkimisen aikaan tapahtuneita asioita, tunteita. Juhannusruusun aikaan luonto on kuin juuri pukeutuva rakkaus, hehkeä, hehkuva, raikas ja samalla täysi.
Auringon kuva heijastuu meren pintaan. Myös kukat herättävät mielen vertauskuvallisuuteen. Niiden huokuessa, puhjetessa, tuoksuessa, sykkiessä itsekin sykin sanoja, jotka avaavat muita kielen kuvia, muistoja, merkityksiä. Sykkeet laittavat virran kulkemaan, pumppaavat elämää olennosta, oliosta, asiasta toiseen. Ne saavat mielen kukkimaan.
Näkykynä 