Yksi asioista, mikä ihmisen tulisi tehdä elämässään, on istuttaa puu. Tein sen tänään.
Kuljin pienen tammentaimen kanssa ja mietin, missä sen olisi hyvä kasvaa. Pihamme on melko täynnä. Siellä, missä on tilaa, on lähellä suuria koivuja. Ne vievät veden. Päädyin kuitenkin avonaiseen paikkaan koivun ja omenapuun välissä.
Kuvittelin tilaa, jonka kasvanut tammi toisi, nurmikolla olevan pöydän ja penkkejä, suojaisan lehvästön, jonka alla voisi olla kaupungilta näkymättömissä.
Tartuin lapioon, työnsin sen nurmikon läpi ja lohkaisin mullat sivuun. Multa oli mureaa, siinä oli matojakin. Otin taimen pois muoviruukustaan ja laitoin sen keskelle kaivaamani kuoppaa. Hain kompostimultaa. Löysin rautaverkon autotallin kulmalta. Taitoin sen alaosan sisäänpäin ja lohkaisin kaivamani nurmikon palasiksi, tueksi taimen ja verkon väliin. Painoin jalalla mullan maahan. Kiersin verkon suojaksi taimen ympärille. Rusakoiden varalta. Hain rautalankaa ja pujottelin sillä reunat kiinni.
Katsoin taakseni lähtiessäni. Rautaverkko oli kuin kappeli taimen ympärillä. En voisi kirjoittaa siitä, vaikka se oli päiväni merkittävin hetki.
Se sai merkityksensä jo aiemmin. Olin kävellyt koirien kanssa lenkin. Maa oli märkää, mätänevät lehdet kasaantuivat teiden varsille, poluille. Siivoojat oli unohdettu seitsemässä päivässä. Reittini kulkivat jättömaiden läpi.
En ollut ajatellut mitään vähään aikaan, vain tyytynyt kulkemaan eteenpäin hissukseen. Toinen koirista oli vanhus ja askeleet oli sovitettava sen vauhdin mukaan. Olin hidastunut tuossa rytmissä, lakaissut syrjään päivän tavoitteita. Olin koko ajan vähemmän, tuskin lainkaan.
Päätin olla kirjoittamatta päivittäistä blogiani. Päätin olla ajattelematta omaa pientä maisemaani kauemmas.
Puiston reunalle tullessa mieleeni muistui pieni lahjataimi eteisessämme. Se oli odottanut jo muutaman päivän ulospääsyä. Näin itseni kaivamassa sille kuoppaa, istuttamassa tulppaanin sipuleita sen ympärille, keväällä oranssien kukkien nousevan sen juurelta, kymmenien kesien perästä taimen kasvaneen puuksi.
Päiväni muuttui hetkessä.
Istutuksen jälkeen kaivoin vielä kuopat krookusten, iiristen ja tulppaanien sipuleille, jotka olin ostanut hetken alehuumassa jokunen viikko sitten. Maa oli vielä pehmoista, multakokkareet sai rutistettua pienemmiksi miehen nahkahanskoilla. Vuohenputken puolimädät varret ja juuret saivat kyytiä. Heitin takin pois. Oli kesä. Ilma tuntui raikkaalta hengittää. Hain vielä kompostimultaa sipuleille ja haravoin syksyn lehtiä kaiken päälle.
Illalla mieleeni tuli tuo taimi vieläkin. Olin koko päivänalun miettinyt erilaisia blogeja, ajatuksellisia sikermiä tai asiatekstejä, joita olin suoltanut puolikuuta blogihaasteen otettuani. En halunnut enää kirjoittaa vain haasteen takia.
Taimi oli tuntunut liian hyvältä ollakseen blogin kohde. Olin päättänyt jättää sen rauhaan. Mutta ei, se halusi tulla kirjoitetuksi, kirjatuksi päivieni kirjaan.
Pihalla on pimeää. Ehkä onneksi. Muuten seisoisin ikkunan vieressä katsomassa miten taimi kasvaa.
Näkykynä 