Tänään oli yksi niistä päivistä, kun kirjoittamisesta ei näytä tulevan mitään. Ja kuinka mones jo peräjälkeen? Kuin artikkeli ei antaisi kirjoittaa itseään. Eikä ole kyse edes päivistä vaan jo kohta viikoista. Mitä ikinä voikaan sattua taivaan alla, sattuu juuri paperin ja minun välissäni. Toisaalta tiedän, että olen jo hyvin lähellä sanojen syntyä, kun alkaa tuntua tältä. Kohta taistelen pääsystä paperin viereen. Huomenna on perjantai.
Miten tähän on tultu? Jos tämä on yksi näistä päivistä, näitä on ollut useampi peräkkäin. Ne ovat erilaisia kuin viikonpäivät. Maanantaina olisi hyvä kirjoittaa viikonlopun jälkeen. Uusi viikko, uusi päivä, uusi alku. Uuden viikon alun tuntu laimenee, kun työhuoneen sähköposti pukkaa ja paukkaa. Vastuuta vastata ja velvollisuuksia laittaa eteenpäin, selvittää ja kommentoida.
Samassa pisteessä
Työpöydällä tiedostot ovat kärsivällisen ja ymmärtäväisen näköisiä: työkseenhän tuo sitä tekee. Naputtelee lyhyitä tervehdyksiä, ilmoittaa virallisilla, mutta iloisilla sanoilla tapahtumasta. Etusormi lyö rastin kohdalle, poistaa viestijonoa, hakee puhdasta päivitettyä tilaa.
Tiistai menee maanantain mainingeissa. Sitä samaa, punaisten lippujen poistamista. Istuu kirjoittajan asennossa ja paikassa. Vaihtaa asentoa, työpisteestä toiselle. On päätteen edessä, mutta ei kirjoita, ei kosketa kirjoitettavaa pintaa.
Kirjaa, antaa palautteita, korjaa, arvioi, kirjoittaa numeroita, laskee opintopisteitä. Illalla vaihtaa asennot asanoiksi, jotta jaksaisi istua vielä myöhemminkin. Että voisi kirjoittaa.
Keskiviikkona pitänee suunnitella uutta työtä ja laittaa pakettiin vanhaa, kohta tehtyä, jotta loppuviikko jäisi aikaa kirjoittamiseen. Sitä tekee mitä pitänee.
Jotta tulee tyhjää aikaa tehdä
Kun torstai vihdoin tulee, on almanakan sivu tyhjä. Kirjoitettava paperi on myös valkoinen ja vailla sanoja, vaan kaikki muu tuntuu viekoittelevan.
Tämähän on jo ihan perusjuttua kirjoittavien ihmisten elämässä. Jos jäät kotiin kirjoittamaan, käy mietteet moninaisiksi. Olisi niin mukava pestä ikkunat, tai vaikka vain vessa. Tulisi puhdasta. Näyttäisi joltain. Saisi jotain aikaiseksi. Näkisi kättensä työt.
Vanhoisssa tietokonepeleissä edistyttiin tasolta tasolle. Torstai voisi olla on taso numero jotain. Peleissä jossain vaiheessa helpommat tasot automatisoituivat niin, että peliukko oli hetkessä ties-kuinka-monennella tasolla, ja pääsi nopealla hypyllä ylöspäin. Kling kling!
Mutta kirjoittaminen ei ole peli. Se on ihan oma lajinsa. Kaikki kirjoittajan ja kirjoittamisen välissä olevat tasot ovat muuttuneet kolmiulotteiseksi selviytymistaisteluksi. Ja aika vähenee koko ajan. Ei ole maanantaita tai torstaita, ei viikonpäiviä, vaan koko komeus: yhtä aikaa.
Näpit irti!
Juuri kun olen päässyt istumaan tietokoneen ääreen, soi puhelin. Olen päässyt istumaan tietokoneen ääreen jo monta kertaa tänään. Olen lukenut ties kuinka monta kertaa jo aloitetun ja lopetetun artikkelin johonkin vaiheeseen. Se on yhä vielä vaiheessa. Se on koottu ja kasattu kuin Hiiden hirvi, lautoja ja nauloja joka suuntaan, vaan ei kulje. Se odottaa henkeä, joka siihen puhaltaisi. Kirjoittajaa, joka katseellaan ja kirjaimiensa kosketuksella antaisi siihen elämän. Olisi sen kanssa.
(Kuva: Gandhin kirjoittmia sanoja hänen asuntonsa seinällä Mumbaissa. Jaana Kouri 2016.)
Näkykynä 