Viime lokakuussa sain yllättävän puhelinsoiton. Ääni sanoi olevansa Siemenpuujärjestöstä ja kysyi, olisimmeko mieheni Teemun kanssa kiinnostuneita osallistumaan heidän projektiinsa. Soittaja oli kuullut alustukseni vedestä ja entisen luotsikylän muistoista Hailuodon teatterifestivaaleilla joitain vuosia sitten. Hän tiesi Teemun olleen ammattikalastaja ja nykyinen luotsikutterinkuljettaja. Järjestö halusi meidän ryhtyvän kirjeenvaihtoon Intian Tamil Nadussa elävän fisherfolk-alkuperäiskansaan kuuluvan, merilevää sukeltavan Lakshmi Moorthyn kanssa. Mutta he eivät tienneet, että olimme jo tilanneet lentoliput Intiaan.
Olisimme osa projektia, jossa globaalin etelän ja pohjoisen asukkaat pohtivat toisilleen kirjeitä kirjoitellen aikamme ympäristöongelmia ja sosiaalisia epäkohtia ja etsivät niihin ratkaisuja. Kirjeet koottaisiin kirjaksi.
Paljon on vettä virrannut suihkussa siitä kun olimme Intiassa – viime marraskuussa. Puhelinsoiton jälkeen päätimme Teemun kanssa lähtevämme tapaamaan Lakshmia, vaikkei se Siemenpuujärjestön projektiin kuulunutkaan. He innostuivat aikeestamme. Ennen lähtöä saimme Tamil Nadussa elävän yhteyshenkilömme Nallathambi Rajendraprasadin sähköpostiosoitteen. Hän tulisi toimimaan kirjeittemme kääntäjänä englannista tamiiliksi. Sovimme hänen kanssaan, että kun olemme Intiassa, otamme häneen yhteyttä. Silloin selviää, pääsemmekö Mannarin lahdella olevaan Chinnapalamin kylään.
Viime viikonloppuna Turun kirjamessuille oli saapunut joitain kirjan kirjoittajia, niin ”globaalista etelästä”, Intiasta ja Brasiliasta, kuin pohjoisesta, Suomesta. Osallistuimme haastattelulla ohjelmaan, joka oli rakennettu etelän kirjeenvaihtajien matkasta Suomeen, Kirjeitä tulevaisuudesta -kirjan julkaisutilaisuudesta Helsingissä, kiertueesta ympäri Suomea, käynnistä Talvivaaran kaivoksilla ja kertomassa projektista ja sen aiheista muun muassa kouluissa.
Sain kirjan käsiini muutama päivä ennen kirjamessuja. Sen kirjeissä ”toisilleen tuntemattomat ihmiset kurottavat ajatuksillaan toistensa suuntaan”, kuten kirjan toimitusneuvosto ilmaisee kirjan päättävässä puheenvuorossa, ”ja vaikka kuinka arkista se olisikin, se koskettaa”.
Vaikka pohjoisen kirjoittajat lähtivät hyvin samanlaisista näkökulmista, kuten ”pohjoisen kulutuskulttuurin haastamiselta” ja ”kaikupohjan hakemiselta etelästä”, kirjeet ja keskustelut ovat hyvin erilaisia ja erityylisiä. Niiden yhteensovittamattomuus, keskeneräisyys ja monijuonisuus jopa ensin hämmentää, mutta kirkastuu sitten julkiseksi kanssakäymiseksi. Kyse on kirjallisesta vuoropuhelusta, kirjeenvaihdosta, joka itsessään on enemmän kuin ehkä osattiin ennustaa. Sitä käydään nyt lukijan kanssa.
Kirjamessujen haastattelussa puheenvuoroni typistyi muutamaan minuuttiin. Halusimme antaa aikaa etelän vieraillemme. Tilanne oli nopea. Olin valmistautunut sanomaan jotain kirjan yllättäenkin esiin kuoriutuvasta teemasta: paikallisten tietotaitojen kuulemisen tärkeydestä ja sen merkityksen ymmärtävien ihmisten globaalista uudenkaltaisesta yhteisöllisyydestä.
Mutta puhuinkin kielestä ihmisten välillä, suomesta olohuoneessamme, englannista kirjeissä, tamiilista tapaamisessamme Lakshmin ja kyläläisten kanssa. Miten lyhyisiin hetkiin vuoropuhelumme ehti ja mahtui tilanteiden pakosta. Mutta miten rantakylässä levänsukeltajanaiset tulivat luoksemme, puhuivat äidinkieltään ja näyttivät ilman sanoja. Miten me puhuimme merta.
Istuessani haastatteluringissä muiden kirjeenkirjoittajien kanssa olin haltioitunut. Monesti julkaistavat kirjat näyttäytyvät pitkäaikaisten projektien tuloksena ja lopputuotteena. Jokin on tehty ja taakse jäävää elämää. Tässä kirjassa on merkillinen keskeneräisyyden ja alkamisen tuntu. Se avaa – ei vain kirjoittajille – mahdollisuuksia ajatella ja toimia toisin. Se kutsuu jatkamaan vuorovaikutustilanteiden ja ratkaisujen kuvittelemista.
Ehkä voi käydä niin kuin Lakshmille kävi. Kun tsunami rantautui Mannarin lahdelle, hän oli merellä sukeltamassa. ”Me tunnemme korallin ja se tuntee meidät. Halasin tiukasti korallia ja se pelasti minut.”
Näkykynä 