En etsi valtaa loistoa

Kaikkein kauneinta ja koskettavinta eilisessä uuden vuoden yössä olivat tulilyhdyt Rooman kaupungin yllä. Kaikesta muusta kauniista ja huomiosta paukahduksineen kisailevista ilotulituksista tyynenä välittämättä ne leijailivat kohti korkeutta ja pimeää avaruuden tuntematonta. Ehkä juuri siksi ne olivat niin pysähdyttäviä. Miltä näyttäisikään ikuinen kaupunki, jos kaikki kansalaiset lähettäisivät tulevaan aikaan lyhdyn yön hiljaisuudessa?

Tosin pitänee sanoa, että ihan rehellisesti myös nautin ilotulituksista. Asuinpaikkamme VillaLanten terassilla olimme niin etuoikeutettuja, että jo sen harvinaislaatuinen kevyen tunteen kokeminen oli vieraannuttavaa arkisista ajatuksista. Viereisellä Rooman terassilla oli väentungos, raketit pamahtelivat, nuorilla päihin kiinnitetyt moniväriset valot vilkkuivat levottomasti. Tarkoitus onkin tietenkin aiheuttaa vapauttavaa kaaosta ja melulla hiljentää kuolevaisuudesta muistuttavat mielen äänet. Terassilla pystyi seisomaan rauhassa muutaman henkilön seurassa ja sanomaan sanan tai kaksi olemattomalla italiankielen taidolla. H-hetken molemmin puolin alhaalta kaupungista lähetetyt ilotulitukset olivat kuin hidastetun filmin kukkien aukeamisia siellä, täällä, tuolla. Koko kaupunki tuntui olevan elävä olento.

Valonheittäjiä näytti nyt olevan kaikkien vuoden taitteen facebook-kuvissa. Myös Turussa teatterisillan jouluporttiin oli kiinnitetty kaksi. Täällä ne olivat sijoitetut Tiber-joen siltoihin ja nousivat ja laskivat kuin perhosen siivet. Ne aloittivat shownsa jo alkuillasta pimeyden pikkuhiljaa saavuttua viiden maissa.

Vaikka lyhdyt ovatkin aasialaista perää, ne kyllä jäivät mieleeni – ja myös pudottuaan puiden oksiin ja kaduille, kuten aamusella huomasimme. Toiveiden ja tavaroiden kiertokulku, jatkuva maan ja sen asukkaiden hengitys konkretisoitui nähtäväkseni.


Minä niin haen omaa Roomaani, että pyrin jo toppuuttelemaan tavoitteellista kiinnittymistäni kaupunkiin. Olen onneksi päässyt eroon korvamadosta, joka lauloi vielä edellispäivänä otsikon joululaulua. Ehkä Pietarinkirkon vierailumme muistona. Tuosta päivästä sain myös pidempään viipyvän ruumiillisen muiston, vilustumisesta ilmeisesti aiheutuneen yskän. Tai sitten toin sen jo pohjoisesta kotimaastamme ja kolmen tunnin värjöttely Vatikaanin torin varjoisalla puolella jonossa antoi sille otollisen heikon ihmisen vastustuskykyalustan. Sitä tässä nytkin tuudittelen kuiskaillen sille pikku hiljaa poistumaan.

Tänään, uuden vuoden päivän alkajaikseksi kävimme aamukahvilla ja -teellä viereisellä aukealla, josta on myös  näköala kaupungin ylle. Aukean reunassa onkin pieni kioski, jonka nimi on Terrazzo de Roma. Teen saa pienessä posliinikannussa. Laskeuduimme kukkulalta etsien samalla kulkureittiä linnuntietä läheiseen, mutta portaita, tunneleita ja katuja pitkin jo kauempana olevaan ruokakauppaan. Varsinkin paljon kauempana, sillä emme löytäneet meille monin versioin selostettua oikaisevaa reittiä. Kukkulalta, jonka nimi muistuttaa Kaninkoloa, laskeuduttuamme kuulimme uuden vuoden messun ääniä Vatikaanista. Kävimme kurkistamassa paavin pitämään tilaisuuteen. Jumalanpalvelukseen päästäkseen olisi pitänyt jälleen kulkea turvatarkastusten läpi, niin myös jo kirkon torillekin. Pylväiden välistä näkyi ulkona olevista screeneistä jumalanpalveluksen kulku. Mustaihoinen nunna luki jotain, kamera kuvasi yleisöä, ainakin tyylikkäitä roomalaisia herrasmiehiä laulamassa virsiä.

Kävelimme pois Vatikaanin alueelta ja alitimme kadun pitkin parkkitalon tunnelia. Siellä asunnottomat kokosivat öisiä varustuksiaan aivan kuten muuallakin maailmassa. Se ei ole sen roomalaisempaa, tukholmalaista tai intialaistakaan. Kuten erään kirkon edessä oleva patsas konkretisoikin Jeesuksen sanat: köyhät ovat aina keskuudessamme. Patsaan kämmenissä oli ristiinnaulitsemisen jäljiltä naulanreijät.

Jokainen köyhyys on kuitenkin ajalleen ominaista. Nyt kerjäläisyyteen vaikuttavat muut asiat kuin esimerkiksi antiikin aikana, vai vaikuttavatko?  Turistioppaita lukiessa vilisevät Rooman paikkoja esittelevät tekstit valtiomiesten ja taiteilijoiden nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia, taidekausia ja aikansa paavin edesottamuksia. Menneisyyden suuria kertomuksia.

Yritän painaa niitä mieleeni, mutta se hylkii niitä, sekoittaa niitä toisiinsa niin, että ymmärrän Rooman historiasta sen paikkojen kautta vasta hyvin vähän. No,  kirjoistahan ne tiedot löytyvät. Mikrohistoriaa lukeneena ja kirjoittaneenakin pidän ajatuksesta löytää menneisyyden jäänteistä johtolankoja, täällä nyt tähän paikkaan ja oman henkilöhistoriaani kiinnostaviin asioihin. Mitä tekemistä minun historiallani on Rooman kanssa? Täytynee sanoa, että se juuri on se kysymys, jota selvittelen, kaiken muun tekojeni ohella. Se ikäänkuin on se juoni, joka kulkee etsivän kulkijan mielessä hänen kiinnittäessä huomiotaan usein itselleenkin selittämättömiin asioihin. 

Kansanomaisesti voisi tokaista, että minkä ihmeen takia kohtalo, karma tai johdatus tölväisi minut Roomaan, nyt? Näihin kysymyksiin ei ole vastausta, vaikka niihin kysymys onkin. Vaikka luentokurssia täällä töikseni teenkin, mikä on ehkä myös osasyy ja siksi vastaus kysymykseeni, en oikein tyydy selitykseen, jonka mukaan elämä olisi koulu. En ole täällä oppimassa, vaan Kävelemässä, Teetä juomassa, Yskimässä, Ihastelemassa ja Kirjoittamassa. Katsomassa ja Kuulemassa.  Ehkä flunssaisen verhon takaa kuuluvat elämisen äänet ovat muun tukkoisuuden takaa tulleet ertyisen tärkeiksi. Huvilan ohi ajavat ambulanssit, niiden tii, tii, tii,taa, ti, tii, tii, tii, taa, ti, tii. Puusta kuuluva kivitaskun naksutus. Ja aamuteellä kaupunginterassilla selkäni takaa lähestyvän lapsen heleä ääni. Sanoista en ymmärtänyt mitään, mutta kuvallisesti ääni olisi voinut näyttäytyä marmorinvalkeana.

Pietarinkirkosta jäi mieleeni monia vaikutteita, monet vielä sanattomia ja monet jäivät kuvaamattakin. Matkakumppanini kanssa bongasimme naispuolista kuvastoa. Sivujuonteena löysin itse patsaista naisen, onka päällä oli ehkä naaraspuolisen leijonan talja ja viereisellä patsaalla oli jaloissaan pöllö. Nämä naiset seisoivat jonkin paavin valtaistuimen molemmilla puolilla. Ne myös olivat itselleni kuin peili, toisessa näin itseni shamaanina ja toisessa lukevana sananjanoisena ja tiedonhaluisena naisena.

Useaa paavinpatsasta ympäröikin naishenkilöt. Paavi Johannaa en löytänyt, se ilmeisesti onkin legenda tai siksi selitetty. Lattiassa pääalttarille mennessä oli kotka, jonka yläpuolella taivaan valtakunnan avaimet, Pietarille aikoinaan annetut. Evankelista Johanneksen tunnus on myös kotka. Evankelistat tuijottelivat yläpuolella olevasta kuorin maalauksista (ehkä mosaiikeista) alhaalla olevaa turistijoukkoa toisella kädellä kirjoittaen, niin kuin ystäväni huomasi, valmiiksi nidottuun kirjaan – joita tuskin oli apostolin aikaan.

Samanaikaisesti täällä antiikin ympäristössä ollessani valmistaudun tosiaan myös Aasian uskontojen luentojen pitämiseen. Luin hindulaisuudesta ja sen kuvastosta, miten jumalkuvissa esiintyy jokin eläin, vamana, kantaja, kuten Shivalla härkä, jolla jumala ratsastaa tai Brahmanilla villihanhi. Villihanhi, jonka kotipaikka on Keski-Aasian järvillä, symboloi kirjoittajan mukaan vaeltavaa sielua, joka jonakin päivänä lentää todelliseen kotiinsa.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”En etsi valtaa loistoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s