Intianmatkallamme olimme saapuneet eteläisen Tamil Nadun osavaltioon ja siellä Madurain kaupunkiin, yhteen maan vanhimmista kaupungeista. Hotellimme kadun päässä näkyi yksi kaupungin keskellä olevasta kahdestatoista Meenakshi Amman temppelialueen torneista, gopurameista. Kaikkeen vastauksen antavan Lonely planet -matkaoppaan mukaan temppelialue oli rakennettu 1600-luvulla, mutta sen alkuperä ulottui tuhansien vuosien taakse.
Iltakävelyllä saimme ensinäkymän länsi- ja etelätorneista. Tornien seinät peittyvät monien kerrosten täyttämistä jumalista, jumalattarista, demoneista ja sankareista. Illan pimeydessä monikätiset tanssivat patsaat näyttivät osittain valaistuna siltä kuin ne olisivat olleet jatkuvassa liikkeessä ja jähmettyneet vain katseeni osuessa niihin.
Päivittäiseen turistina olemisen autoetnografiseen tutkimukseen vieraassa kulttuurissa antoi lisäjännitystä koko Intiassa toteutettu rahauudistus. Lue lisää Intian matkani etnografiaan liittyvistä pohdinnoista kahdesta tätä edeltävästä blogikirjoituksestani:
Matkalla Mumbaissa löytyy linkistä: Uskontotiedettä Turun yliopistossa
Kokemuksia ja kuvittelua rauniokaupunki Hampissa löytyy linkistä: Yhdessä kuviteltu tieto
Syynä uudistukseen oli kuulemma väärennettyjen rahojen suuri määrä. Valtio oli päättänyt vaihtaa vanhat käytössä olevat suuriarvoiset 500 ja 1000 rupian setelit uusiin, lähinnä 2000 rupian seteleihin. Paikalliset käyttivät eniten sadan ja sitä pienempiä seteleitä, mutta meille turisteille ja suuremmille yrittäjille vanhat setelit tulivat käyttökelvottomiksi parin päivän sisällä. Myös paikalliset kärsivät hallituksen tempauksesta, joka vaikutti huonosti organisoidulta. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että suurista seteleistä oli päästävä eroon mahdollisimman pian. Jos vain joku olisi ottanut ne vastaan. Seuraavina päivinä pankeissa vaihdettiin näitä pienempiin seteleihin, mutta vain tietty määrä. Myös ATM- eli raha-automaatit olivat kiinni uudistuksen ajan. Itse onnistuimme pattitilanteessa vaihtamaan joitain rinkanpohjalle jääneitä eurojamme rupioiksi ja maksamaan onneksemme hotellilaskumme kerralla viimeisillä vanhoilla seteleillä.
Kun kysyimme paikallisilta, koska Aateeämmät aukeavat, oli vastaus sama useana peräkkäisenä päivänä: ehkä tänään illalla. Intiassa tilanne on muuttuva ja muuttumaton yhtaikaa, mille herkistyy erityisesti ollessaan turisti, ei paikallinen eikä täysin tavoitteeton vaeltajakaan. Turistina paikkaan ei sitoudu, ei lähde asettautumaan tai selviytymään muutamaa päivää pitempään. Toisaalta turistina on suunniteltava matkustamista eteenpäin, varsinkin jos matkalla on jokin kohde tai päämäärä kuten kaukainen kotimaa. 
Intiassa matkustamiseen menee aikaa rutkasti enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi noin 400 kilometrin matkaan menee koko päivä, jonka jälkeen sinun on yleensä levättävä seuraava päivä istuttuasi kovalla bussin penkillä tai nukuttuasi makuuvaunubussin tai -junan melkoisessa höykytyksessä tien huonokuntoisuuden, ohitutustööttäysten tai kanssamatkustajien juttelun takia. Jollet halua maksaa useita lentolippuja tai kalliita luxusmatkoja. Nykysuomalaisittain voisi sanoa, että tällainen omaehtoinen, valmiiksi suunnittelematon päivittäinen matkustustapa vaatii asennetta. Mutta kun sen omaksuu, alkaa selviytyminen maistua todellisemmalta elämältä kuin se arkipäiväinen varmuus, mihin on tottunut tai mitä on pitänyt kotimaassaan kehityksen tuomana etuna. Jos se itsestäänselvyytenä edes on tullut mieleen.
Turistina ässänä taskussamme on tietenkin Visakortti, jonka avulla uskoimme selviävämme kotimaahan ja paluulennot oli maksettu. Käyttörahaa ei kuitenkaan saanut nostettua Visallakaan. Oli siis elettävä päiviä eteenpäin, ruokarahaa taskussa pariksi päiväksi, joka kadunmiehen mukaan oli pankkikriisin kestoaika. Saman ennustuksen kuulimme muutamana seuraavana päivänä. Englanninkielinen sanomalehti ilmoitti sen alussa olevan ohi muutamassa päivässä.
Toisena Madurain päivänämme tutustuimme temppeleihin sisäpuolelta. Ulkomaalaisilta maksu oli 50 rupiaa, noin 60 senttiä, kun paikalliset pääsivät sisään viidellä rupialla. Sisälle olevien kiellettyjen tavaroiden listassa olivat myös kamerat ja tabletit. Kännykkäkameran sai ottaa sisään, mutta se maksoi toiset 50 rupiaa. Kengät oli jätettävä temppelin ulkopuoliseen säilytykseen, kuten reppu tavaroineen. Miehet ja naiset menivät eri jonoissa. Ne ohitettuamme olimme paljasjalkaisia ja ilman kantamuksia. Vaikka niin, vaatetukseltamme ja ihonväriltämme olimme yhä erikoisuuksia, joihin katseet kadulla usein kiinnityivät.
Itäisen pääsisäänkäynnin jälkeisen käytävän olivat täynnä basaareita, joissa myytiin suitsukeöljyä, jauhetta ihomerkkejä varten, kuvia jumalista ja muuta niin uskonnollista kuin arkipäiväistä rihkamaa, kuten muovisia leluja. Intian kulttuuri on kuin suuri jumalsatujen runsas rihmasto, lapsenomaisen värikkyyden, keksintöjen ja ilmentymien loppumaton kokoelma. Jopa traktorit on koristeltu kuin joulukuuset eivätkä vai juhlaan vaan jokaiseen päivään. Myös esimerkiksi rekkojen alla oleviin polttoainetankkeihin on kaunokirjoituksella kirjoitettu diesel, jota reunustavat maalatut eläin- ja kukkakuviot. Länsimaiset painotukset, jaot tai oletukset naisellisesta ja miehisestä ovat täällä toiset. Niitä havaitessa hakee myös itsestään vastaavia rajoja ja siirtää niitä kuin kokeellisesti tunnustellen. Mitä olisi olla nainen tässä kulttuurissa? Ajaisinko moottoripyörällä vilkkaassa liikenteessä mustan musliminaisen huivin peittäen lähes kaiken muun kuin silmät, kantaisinko vihreää sariani arvokkaasti edeten muiden naisten seurassa kohti alttaria vaiko istusinko kadunreunassa myymässä muovihelmiä?
Temppelin käytävän täyttää voimaks suitsukkeen tuoksu. Mieli hiljenee, vaikka ihmisten väkimäärä, värien ja temppelin koristeiden runsaus pitää sitä liikkeessä. Katto on täyteen maalattu, etenkin isoja, auenneita lootuksia. Pysähdymme kahden käytävän risteyksessä. Tartun kumppanini paitaan, ettei hän ottaisi askelta ohikulkevan elefantin alle. Seuraamme sitä ainoina ihmisinä temppelin pihalle. Annamme kolikon sen hoitajalle. Temppelielefantti pyyhkäisee kärsällään meitä pään päältä antaen siunauksensa.
Jatkamme temppelin sisään. Suuressa aulassa on useita pylväitä ja niiden reunoissa tai seinillä on isoja puu- ja kivipatsaita. Niiden eteen on tuotu pieniä savikuppeja, joissa suitsukelanka palaa öljyssä. Patsaiden reunat ja itse patsaat ovat täynnä jälkiä erivärisistä jauhoista – joilla niitä merkitään samoin kuin merkkejä painetaan ihmisten otsaan – ja ihmisten kosketuksista. Patsaiden edessä ihmiset ovat seisahtuneet kädet yhteen asetettuina pyytämään sitä mitä kulloiseltakin jumalalta voi saada: tiettyä parannusta, energiaa, suojelusta. Juuri Maduraissa tarinan mukaan kolmirintainen Meenakshi-jumalatar löysi puolisonsa Shivan, minkä seurauksena hänen kolmas rintansa suli pois. Juuri tässä paikassa tuo energia konkretisoitui. Hinduille paikka on yksi tärkeistä pyhiinvaelluskohteista tämän takia, kuten pankkijonossa kuulimme.
Temppelin sisin on kielletty ei-hinduilta. Menemme istumaan viereisen sisäpihan, vedellä täytetyn ison altaan reunalle muiden perheiden sekaan. He syövät eväitään lehtikääröistään sormin, kuten täällä tehdään muutenkin, myös ravintoloissa. Vesialtaan reunat ovat punaraidalliset, kuten muissakin temppeleissä tai niiden reunoilla maalatut pyhät alueet. Illan pimeällä taivaalla loistaa kuu. Sama kuu kuin kotimaan samalla taivaalla.
Pysähdyin itsekin patsaiden eteen. Liitin käteeni yhteen muiden kaltaisesti. Painoin kumppanini ja omaan otsaani okran, punaisen ja valkoisen merkin. Istuessani mietin noita hetkiä jälkeenpäin. Olen harkoittanut bön-tiibetinbuddhalaista meditaatiota muutaman vuoden. Olen teininä ollut mukana kristillisessä seurakuntanuorissa, lukenut ja alleviivannut etenkin Uuden testamentin kannesta kanteen ja lopettanut sen perinteenä jääneen jokailtaisen rukoilemisen vasta alle kaksikymppisenä.
Tiibetinbuddhalaisen meditaatiotekniikan avulla tavoittelen sanatonta mielentilaa, joka on avoin myötätuntoon kaikille eläville olennoille. Kristillisessä rukouksessa aiemmin sanoitin toiveitani tai kerroin murheita tai kiitin minulle tapahtuneista asioista. Silloin vuorovaikutus tapahtui mielen sanoittamana. On myös mantroja muistuttavia valmiiksi sanoitettuja rukouksia, kuten Isä meidän.
Bön on Tiibetin esi-buddhalainen shamanistinen perinne. Itse olen harjoittanut shamanismia parikymmentä vuotta. Siinä henkimaailmaa lähestytään selkeän kysymyksen avulla. Shamaanin tekemä matka on vastaus tuohon kysymykseen kaikkine tunteineen, sanoineen ja kokemuksineen. Erilaiset, mutta toisiaan muistuttavat elämänkaareni aikana omaksumani tavat lähestyä henkimaailmaa – rukous, meditaatio tai shamanistinen matka – täydensivät toinen toisiaan nyt kun astuin hindutemppelissä jumaluuksien keskellä. Kun en tunne hindulaista tapaa, täydennän ymmärrystäni muista tilanteista kokemillani merkityksillä. Ovatko nämä kaikki samaa ja miten? Haluaisin ymmärtää enemmän hinduisimin taustoista, konteksteista, paikallisesta elämänpiiristä, josta ne ovat tuhansia vuosia kummunneet. Oma ainut selviytymispakettini nyt oli aiempi oma kokemukseni. Se oli kuin ensiapupakkaus vieraan uskonnon ymmärtämiseen ilman laajempaa tietämystä siitä.
Niinpä hiljensin mielessäni käymäni keskustelun rukouksen merkityksistä. Istun portailla. Kuuntelen kehoani, joka nauttii hiljaisuudestaan temppelitapahtuman keskellä. Tuttu oma hiljaisuuteni, rauha. Huomaan hymyileväni kuin äskeisen pysähdykseni kohde, Shiva, joka tanssii monikätisenä tasapainoisesti kaaoksen keskellä.
Muutamaa päivää myöhemmin keskustelen paikallisen ystäväni kanssa tamilien historiasta. He kuuluvat etnisesti dravidien ikivanhaan ryhmään, joille Parvati- ja Meenakshi-jumalattaret olivat tärkeitä, ei niinkään Shiva. Hindulegendan mukaan pääjumala Vishnu naitti tyttärensä Meenakshin Shivalle juuri Maduraissa. Tarinassa perustellaan uskontojen liittyminen toisiinsa ja hinduisimin ylivalta etnisen tamiliuskontoon. Matkani jatkuu, tuntuu kuin lähenisin askel askeleelta matkani ydintä.
Näkykynä 