Ajankäytöstä liikkeelle
Olen hyvin järjestelmällinen, etenkin ajankäyttöni suhteen. Olen aikatauluttanut elämästäni jo useamman vuoden väitöskirjan kirjoittamisen mukaan. Ensin suunnitellut, koska viimeistään antaisin käsikirjoituksen pois käsistäni ohjaajille ja sitten esitarkastajille. Sen jälkeen pilkkonut kuukaudet lukujen mukaan, viikot osatavoitteisiin ja lopulta päivätkin. Myös viikonloput. Jos olen joutunut hakemaan kirjoja kirjastosta, haut olen sijoittanut siten, että käyn kirjastossa, kun olen muutenkin yliopistolla. Ettei aikaa menisi siirtymiseen. Se vie aikaa.
Aikatauluttaminen on yksi niin gradun kuin väitöskirjankin valmiiksi saamisen perusteita. Tämän myös Carol Kiriakos ja Kimmo Svinhuvud ottavat esiin kirjoittamisen oppaasaan Tohtoritakuu (2015), joka on yöpöydälläni. Välitavoitteet tekevät suuresta kokonaisuuden toteuttamisesta mahdollisen tuntuista. Työsuunnitelma toki muuttuu ja mukautuu matkan varrella – joka myös Kiriakoksen ja Svinhuvudin mukaan on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Olen itse ohjannut jo useamman vuoden gradutyöpajaa ensin uskontotieteen ja viime syksynä myös muiden oppiaineiden opiskelijoille. Tohtoritakuun monet vinkit ja ohjeet ovatkin tulleet työtapoina jo tutuksi niitä noudattamalla ja myös muille suosittelemalla. Kirjaa lukiessani mietinkin, miksi yleensä tartun oppaisiin siinä vaiheessa, kun jo tiedän millä tavalla työstäni tulen selviämään maaliin. Yksi syy on se, että kirjoituksista tunnistaa oman elämänsä hankaluuksia, ne kertovat näin omasta arjesta ja sen ongelmanratkaisuista, ja siten myös sanoittavat niitä kirjalliseen muotoon. Ja ihan kaikkea ei ole itsekään vielä hoksannut tai kokeillut, vaikka väikkärihanke on jo tullut elämäntavaksi.
Lauantaiaamu uusiksi
Olen hyvin reipas kävelijä ja silti hankin itselleni kävelysauvat. Kyse ei ehkä olekaan osaamisesta. Tänä aamuna lähdin sauvakävelemään yliopiston kirjastoon. Ohittaessani tuomikirkon sen kello löi kymmenen. Aamuaurinko tuli esiin juuri talojen välistä ja kirjaston ovet aukesivat. Koska pystyin perustelemaan itselleni kävelyn itsestäni huolehtimisella – istumatyöläisenä selän jaksaminen on perusehto siihen, että saan joskus myös väikkärini valmiiksi -pystyin nipistämään päivän aikataulusta itselleni tunnin kirjastokäynnin, lauantaiaamuna. Päivänä, jona en muuten olisi mennyt työpisteelleni yliopistolle.
Koska olen Tohtoritakuun lukemisessa vasta alussa, en tiedä suosittelevatko kirjoittajat siinä kävelemistä. Sitä ovat hyvin monet kirjoittamisen ohjaajani suositelleet ja vakuuttaneet, että myös monet kirjailijat käyttävät tätä menetelmänään. Ennen kirjoittamissessiota, kirjoittamisen takkuuntuessa tai muuten vain ajatusten selkiyttämiseksi. Itse käytän sitä usein ajatusten hiljentämiseksi. Voin näin perustella itselleni, että kävelysauvaojen käyttö myös edesauttaa kirjoittamistani. Ja joskus tunteakseni, että elän kirjoittamisen ulkopuolellakin, siitä huolimatta, sen lisäksi.
Kävely on ajattelemista ja tilan käyttämistä, pohti filosofi Michael de Certeau The Practice of Everyday Life (1984) – teoksessaan. Hänen mukaansa liikkuminen tilassa muodostaa tilallisia tarinoita, kerronnallisen ymmärtämisen muotoja. Polku tai reitti voi olla myös vertauskuva liikkumiselle elämän läpi.
Oletko jo heittänyt pyöräsi sillalta?
Paluumatkalta yliopistolta huomasin käyttäväni kävelyä bloginaiheen metsästykseen. Paljon kävi mielessä eri aiheita, aiheet synnytttivät uusia aiheita ja ajatukset seurasivat toisiaan kuin askeleet. Halusin kuitenkin hiljentää myös nuo kirjoittamiseen tähtäävät ja siten aikaa hyödyntävät aatokset. Päätin jälleen kerran luottaa kirjoittamisen hetkeen: kun olen siinä hetkessä, kirjoitan. Nyt kävelen: katson mihin kävelysauvani laitan, nostan katseeni jäästä, annan ajatusten jään kokemisesta siirtyä kirjoittamisen hetkeen, katson ympäristööni missä olen.
Ilahduin löydöksestäni. Olen Aurajoen rannalla. Tammikuun lopun päivinä. Kun jäät jo harjoittelevat lähtöä. Kun. Olin kiinni ajassa. Ajatukset kaappasivat jälleen sauvat käsistäni ja veivät minut ajassa taaksepäin hetkeen, jollloin jonain menneiden vuosien kesinä ystäväni tuli käymään kesäpaikalleni. Kävimme uimassa. Hän kävi usein, eri paikoissa. Rannoista, jossa minun ei ollut tullut mieleenkikään käydä. Ei rohkeuden, vaan ehkä mahdollisuuksien näkemisen puutteesta. Hän oli mestari erilaisten tilojen käyttämisessä. Katsoin omaa kaupunkitilaani. Jäällä lojui turkulainen keväänmerkki: polkupyörä jäällä.
Palasin vielä kauemmas ajassa takaisinpäin. Tunnistin nuoruudestani itseni erilaisten mahdollisuuksien kokeilijana. Olen uinut Aurajoessa. Liftannut syvässä Etelässä. Mottoni oli nuorempana Hellaakosken sanat: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Ehkä myös kävelysauvoilla kirjastoon harppominen oli aiemman itseni, totutun ja uuden yhdistämistä, arkitilani ja ajankäytön avaamisesta rohkeasti uusille reiteille.
Näkykynä 